Marjo Niemi: Kaikkien menetysten äiti

” Nyt sä oot varmaan onnellinen siinä ku sulta ei voi enää vaatia mitään. Mut mäpä vaadin. Mä äänitän tän. Mä äänitän tän sun kuolemanhiljaisuuden. Mä teen siitä oikeen hitin perkele. Mä kuuntelen sitä ku mä kävelen ja mä kuuntelen sitä bussissa ja soitan sitä lapsilleni, että nyt muistellaan mummoa, ja soitan sitä iltasin ku en saa unta, mä nukahdan äiti tähän sun viimeseen hiljaisuutees. Ja kun mun kuoleman hetki tulee, ni tää on viimenen ääni maailmassa minkä mä kuulen ja johon mä haluan kuolla. Se on paluu alkuun.”

Näin tilittää Mona Marjo Niemen maanisen psykoottisessa romaanissa äidistään.

Mona on eksynyt työpaikaltaan, valtavasta myymälän varastosta, teatterin lavalle, puiselle lavalle, jonka ympärillä on pelkkää pimeää. Tässä pimeydessä Mona tajuaa äitinsä kuolleen, sillä äiti makaa ruumiskärryillä lakanan alla. Mona on yhdessä seinättömältä tuntuvassa tilassa kuolleen äitinsä ruumiin kanssa. Äidin kuolemanhiljaisuus ei ole kuitenkaan vain tähän kumman absurdiin tilamuutostapahtumaan kytkeytynyt vaan Monan kokemusten mukaan äiti on aina ollut etäinen, hiljainen ja ei ole ottanut syliin ja kosketellen hellinyt tytärtään. Tästä Mona on vihainen, surullinen, sekaisin ja ahdistunut.

”Äiti sä annoit kaiken mulle. Mut itteäs et antanut. Sitä sä et pystynyt antaa ja millaiselta sekin tuntu, viha siitä, et sä poistit itses, mut lähetit viestejä, miljoonia miljoonia viestejä siitä miten sä välität, mutta itseäs sä et pystyny antaa, ja senkin mä ahne paska halusin, enkä voinu tuntee kiitollisuutta vaan syyllisyyttä siitä mitä sä annoit, siitä mihin sä pystyit. Jokanen kerta ku sä nyhjäsit jostain tyhjästä jotain mikä piti kulissin pystyssä ja jonka piti estää mua tuntemasta häpeetä, mä tunsin ennen kaikkee syyllisyyttä ja joukkohäpeetä siitä, et mä tiesin kantavani päälläni sun selkänahkaas.”

Mona on katkera äidilleen, mutta 200-sivuisen monologin aikana hän myös kaipaa äitiä ja katsoo tämän perään kun ruumiskärryt ovat vaarassa kadota, kaatua tai tulla huomatuksi. Mona ei ole teatterilavalla yksin vaan ainakin ääninä paikalla on hänen miehensä ja heidän pieni tarhaikäinen tyttärensä. Katkeruus Monalle on tullut paitsi äidin henkisestä ja fyysisestä etäisyydestä myös siitä, että äiti on kuitenkin kiltisti huolehtinut kaikesta ulkoisesta. On ollut ruokaa, siisti koti, vaatteita ja niin edelleen. Äiti on hoitanut kodin, lapsen kasvualustan, mutta lapsi on jätetty pärjäämään henkisesti omillaan. Kirja tarjoaa yhdeksi merkittäväksi syyksi läsnäolemattomuudelle häpeän tunnetta, häpeää itseään kohtaan, kenties omaa ruumistaan kohtaan ja omia kykyjään kohtaan. Monan puheessa nousee esille, että äidin isän palattuaan sodasta kodin ilmapiiri oli etäinen. Kotiolot olivat haukkumista ja vitsaa. Ei kiitosta, ei hellyyttä. Oma itsensä ei saanut olla, negatiivisten tunteiden osoittamiselle ei ollut tilaa. Mona ei kuitenkaan armahda äitiään vaan vaatii tätä tilille henkisestä ja fyysisestä laiminlyönnistä.

Mona ei voi hyvin. Hän elää säästöliekillä ja välillä lehahtaa tuhoisaan roihuun kunnes taas kytee. Mona on herkkä, kaipaa fyysistä läheisyyttä ja on hukassa. Hän tuntuu itsekin suorittavan äitiyttä tajuten että jokin siinä on hänenkin kohdallaan pielessä, mutta syvä masennus on vienyt voimat. Äidiltä periytynyt trauma häpeästä vie naisen rämpimään synkille alueille ja pohjakosketus ei ole hipaisu vaan täydellinen romahdus. Kuin pohja olisi yksi synkkä magneetti, johon naisen iho tarrautuu kiinni ja kaikki liike tuntuu ylitsepääsemättömän raskaalta.

”Nitkuttelen itteäni pikkuhiljaa makkarin suuntaan, ruumis on jähmettynyt tälleen, hirveen vaikee avata tätä nippuu. Nyt mä vaan kuitenki avaan, mä oon tahtoihminen, nyt mä meen tonne makkariin. Keskittyminen saa pään hiljenee. Mä en saa itteäni kyl ylös, mut vaikka tää matto murskaa mun hampaat, mä saan itteäni nykyteltyä makkaria kohti, ku vaan aika riittäs. Jos vaan aika riittää, mä en kuole tähän häpeeseen, ainakaan tyttäreni silmien eessä. Nyt jo makkarin ovella, ku saan vaan työnnettyä itteni tästä vielä, mä säästän ne tältä. Äitin lahja jälkipolville. Enää pää eteisessä, poski vasten kuramattoa, muutama hengitys ni sit taas jaksaa. Mies kurkkaa keittiön ovelta, mä näen sen vaakatasosta. Se kattoo mun päätä makkarin ovella, hei vaan, tällanen päiden kohtaaminen aamuisessa lähiössä, mut en mä voikaan kattoo sitä, mä katon ylös, ovenkarmi on ku giljotiini, mä käännän pääni toiseen suuntaan, ettei mies näe mun epätoivosta naamaa. Saan yläruumiin häpeen voimalla ylös ja hivutan oven kii. Rojahdan selkä ovee vasten ja tällasta mun elämä on. Tällasta se on. ”

Marjo Niemen romaani on rankka tilitys tyttäreltä äidille. Kokonaisuus on absurdi ja joiltakin osin yllättävän koominen. Koomisuus lienee kuitenkin kytketty yhteen hämmennyksen kanssa. Mieleeni tulee etäisesti Harold Pinter. Kaikken menetysten äidissä ei kuitenkaan ole useita henkilöhahmoja kiristämässä silmukkaa vaan tässä ainoastaan yksi ihminen on rääkättynä ja kiusaajana hän itse sekä äidin loputon hermojakiristävä Hiljaisuus.

Joku voisi nähdä päähenkilön ylidramaattisena siis sellaisena, joka on liian herkkä kaikelle ärsykkeelle ja joka ei kykene ajattelemaan muita kuin itseään. Siis kylmä ja empatiakyvytön. Mona kuitenkin tuntee ja hän tuntee paljon ja ajattelee todella paljon muita ihmisiä. Itse näkisin, että Mona on psykoottisen ahdistunut, mikä ei voi olla kenellekään normitilaa elää inhimillisesti.

Monan matka on kokemus, jossa lukija ei voi aina olla varma mitä seuraavaksi tapahtuu ja mikä on määränpää. Kirja ei päästä lukijaansa kovin helpolla. Puhekieli voi töniä jotkin lukijat pois romaanin ääreltä ja vähäiset tapahtumat sekä voimakkaat tunneryöpsähdykset voivat hidastaa lukemista myös. Mona ajoittain taantuu infantiiliksi hädissään äitinsä perään itku-huutavaksi lapseksi, mutta kenties tämä on se tila mihin hänet on jätetty alun alkaenkin.

Haluan uskoa, että Monan tarinalla on onnellinen loppu tai ainakin valoisa tai ainakin avoin loppu. Äitiyttä suorittavan naisen tyttärellä on toivoa, jos tai kun hän tunnustaa vihansa ja pahan olonsa ja haluaa katkaista häpeän ketjun ennen kuin se sitoo itseensä seuraavan sukupolven.

Mietin aikani, miksi päähenkilö on kuvattu teatterin lavalle. Monan kokemukset ja tilitys on hyvin yksityisiä ja tuskaisen kivuliaita. Päähenkiön viha ja pettymys omaa äitiään kohtaan voi olla myös hyvin hätkähdyttävää. Kenties näiden tunteiden ja kokemusten ulkoistaminen teatterinlavalle tekee niistä enemmän yhteisiä. Ne eivät ole yhden ihmisen tuskaisia kokemuksia vaan jotain mihin katsoja (tai tässä lukija) voi reflektoida itseään, omia ajatuksiaan äitiydestä ja tyttäryydestä.

Huomasin myös ajatelleeni tätä monologia nykytanssiesityksenä. En tiedä miksi. Kenties sanojen vastapainoksi kaipasin jotain mitä keholla, valoilla, varjoilla ja äänimaailmalla voi kertoa. Tai ei välttämättä vastapainoksi vaan sanojen lisäksi. Mona kaipaa fyysistä kosketusta ja kohtumaista pesää. Hän kiertää ympäri, velloo, käsittelee ja tuijottaa tätä vahvaa kaipuuta sanojensa ryöpytyksessä spottivalon alla pimeällä äärettömyyteen leviävällä lavalla. Äänet ja ajatukset jäävät lähelle vaikka tilaa olisi avautua laajemmalle ja ottaa etäisyyttä pahaan oloon. Se ei kuitenkaan jätä rauhaa. Se kulkee mukana ja ilmestyy aina uudestaan ja uudestaan eri paikkoihin elämän aikana. Päähenkilön on kohdattava äitinsä hiljainen ruumis.

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

Marjo Niemi: Kaikkien menetysten äiti (Teos 2017)

203 sivua lainattu kirjastosta

Kansi: Jussi Karjalainen ja Kimmo Metsäranta (kannen valokuva)

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s