Titus Lucretius Carus: Maailmankaikkeudesta (De rerum natura)

Lucretius kulkee oppi-isänsä Epikuroksen jäljillä selittäessään erilaisia luonnonilmiöitä maasta taivaaseen. Materialismi ja atomioppi ovat keskeisessä asemassa. Ja jotenkin minulle tuli myös tuntu jonkinlaisesta empiristisestä suhteesta tiedon rakentamiseen. L. hakee vertauspintaa johonkin konkreettiseen nähtyyn ja koettuun rakentaessaan luonnonopillista selitysteostaan.

Materialismi puskee läpi koko teoksen. Atomit on käännetty tai nimetty siemeniksi ja niistä koostuu kaikki ja niillä on omanlaisensa toimintatodellisuus. Nykyiseen atomikäsitykseen Lucretiuksen atomioppia on hankala verrata, mutta varmasti joitakin kohtaamispintoja löytyy.

Lucretiuksen atomeista koostuvat oliot ja ilmiöt selittävät siis kaiken. Esimerkiksi näkötapahtuma on ilmassa liitävien kuvien osumista silmään ja ääni myös konkreettinen kappale tai olio tunkeutumassa korvaan.

Lucretius tuntuu pyrkivän siihen, että ihmiset eivät selittäisi jumalilla luonnonilmiöitä, mutta mikään ateisti L. ei kuitenkaan vaikuta olevan. Jumalilla taitaa olla vain erilainen todellisuus ja paikkansa maailmankaikkeudessa ja L. ei ole siitä erityisen kiinnostunut. L. lienee pyrkinyt vapauttamaan ihmisen kuolemanpelosta. Ihminenkin on vain atomisen toiminnan kohde kuten koko Lucretiuksen tuntema universumi. Ja jumaluskosta, joka estää ihmistä löytämästä itse ratkaisuja ympäröivään todellisuuteen. Esimerkiksi salaman toiminnalle L. antaa paljon tekstitilaa. Salama ei voi Lucretiuksen mukaan olla jumalallinen ilmoitus, sillä salama esimerkiksi osuu aika sattumanvaraisesti maankamaraan ja osuu ihmisistä niin moraalisesti oikeisiin kuin moraalittomiin.

Teos loppuu ruttokuvaukseen, mikä tuntuu hieman erikoiselta. Yritin tässä muistella, että jokin toinenkin antiikin luonnontieteilijä – historioitsijahemmo olisi päättänyt teoksensa ruttokuvaukseen. Peloponnesolaissota, Ateena ja silleen. L. ei teoksensa pohjalta vaikuta uskoneen, että ihmiskunta etenee kohti tuhoaan vaan päinvastoin kehittyy huippuunsa. Antiikin aikana ja varmaan Lucretiuksen roomalaisessa valtakunnassakin kreikkalaisten jalanjäljissä uskottiin, että ihmiskunta oli lähtöisin arkadiamaisesta paratiisinomaisesta tilasta (kultakausi) ja eteni siitä kohti synkempiä ja ankeampia aikakausia. L. ei uskonut tätä vaan ajatteli, että ihmiskunta oli alkujaan hyvin alkeellinen kunnes kehittyi vähitellen teknologisesti ja ideologisesti ”paremmaksi”. Lainausmerkit omiani.

Teos oli ajoittain aika raskasta luettavaa, mikä johtui runomuotoisesta käännöksestä. Suomenkieli ei taivu samalla tavoin heksametriin kuin latina. Ja silti kokonaisuus oli kiehtova lukukokemus. Ajoittain huvittava kuvilla, jotka nykyisen luonnontieteen valossa tuntuu naivistiselta ja kömpelöltä. Ja osa Lucretiuksen luonnontieteellisistä selityksistä sopisi scifi- ja fantasiakirjallisuuden kuvastoon. Esimerkiksi kuvatessaan kuinka elolliset olennot (eläimet) tulivat maailmaan (tästä lainaus alinna). Lucretiuksen tekstissä on kuitenkin ituja luonnontieteellisestä ajattelusta ja joitain sellaista, mikä toimii vielä tänäkin päivänä varsin vakuuttavasti. L. esimerkiksi uskoi jonkinlaiseen kauan hänen jälkeensä eläneen Darwinin kehittelemään ajatukseen luonnonvalinnasta.

”Kummastuttava ei ole myöskään, millähän keinoin
aurinko pienoinen valon saattaa mahtavan heittää,
tuon joka kastaen välkkeellään meret, maat sekä taivaan

täyttää, vuodattaa joka paikkaan hehkuvan kuuman.
Sieltä ainoa voi koko maailman avolähde
runsasjuoksuinen ulos pulputtaa valovirran:
kaiken maailman kun lämmön siemenet yhteen
virtaavat kokohon ja kun on kokountuma niiden
yhteinen, niin kaikki on kuumuus lähtevä täältä.
Nähdähän joskus voi, miten pienoinen vesilähde
laajaa niittyä kostuttaa, yli kenttien tulvii.

Saattaa auringon vähäinenkin vain säde nostaa
loimuavan kuumuuden, joka valloittaa koko ilman,
jos tuo ilma on vain sopivaa sen vastahan ottoon,
että sen syttymähän saa pienen paahtehen iskut;
niinhän nähdään myös, miten yksikin voi säen roihun
laajan nostattaa elopeltoon, vainion olkeen.

Ympäri auringon, ylähällä min loistavi soihtu
ruusuinen, kenties tuli on näkymättömin lieskoin;
merkkinä ei hohtoakaan, tuo kantaja hehkun
auringon sädetten vain iskuun voimia antaa.”

”Kohta jo silloin maa myös kuoloisten suvut aintoi.
Runsainnaan oli lämpö ja kosteus vainionmaiden:
kun siis tarjoutui näin suotuinen elinseutu,
kasvoi kohtuja nyt, oli juurin maassa ne kiinni.
Mutta kun täyttyi aika ja lapsosien ikä kypsä
nuo avas, kosteudesta jo pyrkien ilmojen alle,
siellä jo puhkaisten loi maahan tiehyt luonto, sai mehun vuotamahan avonaisten suonien kautta
maidon kaltaisen, kuten nainen lapsosen saanut
maidon täyttämä on makean nyt vieläkin, koska
syöksyvä rintoihin ravinteen tuon on koko voima.
Lapsien nautintaan maa ruoan, vaattehen lämpö
soi, unipaikkoja ruohoinen maan untuvapeite.
Uutena kun oli maa, ei ankara pakkanen noussut,
paahtavat helteet ei tai hurjana riehuvat myrskyt;
kaikkihan kasvaa näät, ajan mittaan varttuvat voimat.”

suom. 1965 Paavo Numminen, WSOY, 449s. Lainattu kirjastosta.

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

Luin kirjan osissa ja Instagramissa kommentoin neljättä ja viidettä kirjaa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s