Francesco Petrarca: Sonetteja Lauralle

Laura on vaalea kaunis ylpeä nainen, jonka sonettien kirjoittaja on nähnyt kirkossa ja johon rakastuu täydellä teholla. Kokoelmassa on kaksi osaa, joista jälkimmäinen (In Morte di Madonna Laura) on kirjoitettu Lauran menehdyttyä. Ei ole tietoa, oliko Laura todellinen henkilö Petrarcan runomuusana, ja sillä ei ole minulle edes väliä. Kenties Laura ei ole edes ihminen vaan laakerilehtiseppele tai vastaava, jota runoilija himoitsee itselleen.

En saanut lukijana täysin kiinni siitä mihin tarkalleen Lauran ihailu perustuu, mutta kohtaamisen hetkessä on jotakin maagista, joka on tehnyt kertoja-runoilijaan syvän vaikutuksen. Sellaista on rakkaus tai sellaista on pakkomielle toiseen ihmiseen. Tunteet jäävät Lauran eläessä yksipuolisiksi, Laura ei rakasta takaisin. Kuoleman jälkeen tilanne saattaa olla jo toinen. Laura ei ole enää tunteeton kaunotar. Mikä siinä kuolemassa on, että se syventää ihmisen hetkessä? Tai että kuolemassa tavoittelemattoman naisen voi ”omistaa” tai saada puolelleen?

Petrarcan antiikin kirjallisuuden tuntemus puskee ihanasti läpi, mutta ei liikaa. Sonettien muoto käännöksessä aluksi hämäsi, mutta kun pääsin ”rytmiin” kiinni niin lukeminen soljui.

”Jää, katso, Amor, missä glooriassa
hän, Luojan ihme, hetkellä on tällä:
näe, otsallaan tuon lumon säihkyjällä
on taivaan loista maassa matalassa.

Kullassa, helmissä ja purppurassa
säkenöi puku harvinainen hällä,
ja katse, jalka liikkuu liittämällä
nyt laaksossani vuorten sulkemassa.

Tuon vanhan mustan rautatammen saartain
rukoilee ruoho, kukat värein kaikin,
”mua polje, kaunis jalka!” kilvan virkkain.

Kidehtiväksi syttyy taivas kaartain
nuo kasvot: ilon koko ilma saikin,
kun kirkastaa sen silmäpari kirkkain.”

Sekä toinen sonetti Lauran kuoleman jälkeen:

”Tuo kauneus taivasta nyt kunnioittaa,
oi simät, hiusten joka kultajyvä,
oi kasvot, ääni, muinoin enetyvä
iloni, jonka tänään murhe voittaa!

Jos vielä veri suonissani soittaa,
jo siitä ihmetykseni on syvä:
en eläisi, hän ellei, kaunis, hyvä,
avuksi rientäisi, kun aamu koittaa.

Ah teitä, puhtat, hellät kohtaukset!
hän tarkois kuuntelee, jo tuntee siksi
hän pitkän murheeni, sen ahdistukset.

Kun päivän säteet käyvät kirkkaammiksi,
käy taivaaseen hän, taitaa vaellukset;
vaan silmät, posket sai hän kasteisiksi.”

 

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad


Suomennos: Elina Vaara. Johdannon on kirjoittanut Tyyni Tuulio, jonka nimeä ei voi kuin ihailla. WSOY 1966. Francesco Petrarca eli 1304-1374.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s