Lassi Nummi: Maisema ja muuta proosaa

” Viiva. Vasemmalta, verkkaan nousten, muodostaen pieniä koukeroita, tasaantuen, jälleen nousten kunnes taittuu ja laskee loivasti kaartuen näkymättömiin.

Viivan alle tummuus, levottomasti liikehtien, paisuen.

Toinen viiva, pystysuora ja liikkumaton: heinänkorsi.

Vaaleus ei ole tasaista. Siinä on tummia laikkuja. Vähäistä läikettä, ohut, ohkainen kuulto verhoaa kaiken. Pilvet. Taivas.

Metsänraja, metsä. Tummuus jakaantuu, hajaantuu, vähenee…maa, tuulenvire, taipuvat heinät. Lähenee, lähenee; pystysuora viiva, heinänkorsi. Tuuli saavuttaa sen.”

Näin alkaa Lassi Nummin vuonna 1949 ilmestynyt pienoisromaani, laaja novelli tai proosallinen runoelma nimeltä Maisema. Se kuvaa yhden taivaalta pudonneen (laskuvarjolla, oletan) miehen aistimuksia ympäröivästä todellisuudesta. Tuntumani mukaan mies on sotilas, joka kaukana kotoa. Hän muistaa sodan ja väkivallan uhan sekä pelon, mutta nyt on uudenlaisen tilanteen edessä. Hän pudonnut keskelle luontoa. Metsää, puroja, haja-asutusta, peltoja. Ja ihmisiä. Miehellä ei ole nimeä, mutta niin ei ole myöskään hänen näkemillään ja kohtaamillaan ihmisillä. On esimerkiksi punainen tyttö, joka on sokea:

”Tyttö on kumartunut, tapailee kädellään maata. Vielä pari varjoa hänen ohitseen, linnut ovat menneet. Tyttö on kumartunut, etsii jotain ruohikosta. Näen tänne hyvin punaisen liinan, hän ei ole sitä huomannut.

Tyttö…nainen on voimakasmuotoinen, punaisen puvun verhoama, kauttaaltaan punainen; kasvot ovat valkeat. Huulet hehkuvat, kasvojen muotoa en tarkoin erota. Hän on sivuttain kumartuneena, näen hänen ääriviivansa. Värähdän.

On jotain outoa, väkevät, punaiset muodot erottuvat vihreästä, viiva aaltoilee. En aivan ymmärrä. On jotain outoa, häntä en ymmärrä, itseltäni en ole kadonnut. Jokin väreilee, jokin kuolee tai syntyy, tunnen heinän vahvan tuoksun. Taivaanrannalla kaartaa lintujen hajoava parvi.

Hän on löytänyt liinan ja jatkaa nyt matkaa. Liinaa hän nyt kantaa käteensä puserrettuna.”

Maisemaa runoelmassa kuvaillaan paljon, mutta ei tietopohjaisen tarkasti. Lukija ei saa tietoonsa puiden tai muiden kasvien nimiä. On vain muotoja, värejä, valoja ja varjoja. On aistimuksia, ääniä ja joitakin muistoja. Kertoja ei kovinkaan paljon reflektoi maisemaa vaan on siinä olemassa, koska on siihen pudotettu:

” Raskaitten pilvien alla käy outo kulkija, kaukaa kadonnut. Valkeus leikkaa ilman; pilvien läpi pudotettiin outoon maahan, salama löi yli yöllisen taivaan. Oli toinen maailma, kasvoja, tehtävä, joka täytti mielen – vihollismaa, joka oli tuttu, paikka, johon oli pudottava, tarkalleen siihen, missään ei voinut olla pienintäkään erehdystä – siis täytyi erehdyksen olla suuri, suunnaton. Yö oli vienyt toiseen maailmaan – oli täydellinen kuoleminen pois menneestä, kun korkealla salaman valossa tajusin, että maisema allani on outo!

Mikään ei ole tuttua, mitään ei voi aavistaa. Käyn ruohottunutta polkua pitkin päivän vanhana – oudon, hehkuvan päivän.”

Tuntematon kulkija on saanut uuden mahdollisuuden. Uuden elämän – hän on päivän vanha.

Punaisen tytön jälkeen hän kohtaa muitakin ihmisiä. Lopulta myös sinipunaisen tytön, jonka kanssa kokee yhteyden. Tyttö tuntuu ymmärtävän häntä, kenties heillä on yhteinen kieli ja muukalaisuuden tausta. Heidän ensikohtaamisensa tapahtuu puutarhassa ja taivaasta pudonneen ahdistus, synkkyys ja vierauden tunne (irrallisuus) alkaa hälvetä:

”Se tulee hiljaa, hykähdellen sielun läpi – valo, nauru. Sinipunainen tyttö nauraa helmenkirkkaasti ja hiljaa, nauran… valon myötä nauraa puutarha ja maa. Valo nauraa hyppelehtien yli oksien ja lehvien, se heilahtaa kujeillen virvestä virpeen, hereänä ja kietoo koko puutarhan…nauru.

Silloin katsomme ylös. Valo humisee siellä…kaiken ympärille se kiertyy, valtavana se heittyy ympäri maiseman, nauravana, suurena ja voimakkaana. Taivaalla se kiertää kaiken kehäänsä, maan kaartuvan pinnan se kietoo, näen unissa suunnattoman pallon, jota se kietoo … lähemmäs se kiertyy, joudumme siihen … koko maisema on sen keskellä ja aavistamaton ilo meidät valtaa. Valo nauraa, sunnattomin liikkein se kiertyy kaiken ympärille ja nielee kaiken.”

Maisema kaartuu ilon ja hurmoksen kautta kohti absurdihtavaa lopetustaan jonkinlaisen kyläjuhlan muodossa, jossa nautitaan maan antimia monipuolisesti ja runsain mitoin. Taivaalta pudonnut löytää itsensä maisemasta. Maisema ei ole enää vieras.

Maisema oli liitetty osaksi kokoelmaa, jossa oli Nummin muitakin proosatöitä vuosilta 1949-1960. Pääosin Nummi on pitkän uransa aikana kirjoittanut runoja. Etsauksia pitää sisällään lyhyitä toimintakuvaelmia erityisesti luonnon keskellä ja kokoelman päättävä Kulku vie hyvin kauaksi menneisyyteen. Lauma ihmisiä kulkee luonnossa, vaarojen keskellä kantamuksineen. He ovat matkalla jonnekin ja lopulta pääsevät laaksoon, jossa elinolosuhteet vaikuttavat ihanteellisilta. Mieleeni tuli jonkinlainen kansainvaellus tuhansien vuosien takaa.

Nummin tekstiä oli minulle aluksi hankala lukea kunnes ymmärsin, että minun tulee lukea Maisemaa hitaasti. Kenties jopa ääneen. Jäinkin miettimään, että Maisema voisi toimia hyvin kuunnelmana.


Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

Lassi Nummi: Maisema ja muuta proosaa (1980/1949-1960, Otava)

190 sivua lainattu kirjastosta.

Helmet lukuhaaste 5: Kirja, jossa liikutaan luonnossa

 

2 vastausta artikkeliin “Lassi Nummi: Maisema ja muuta proosaa

  1. Olen kauan sitten lukenut Lassi Nummin runoja, mutta tämä on jäänyt väliin. Kuulostaa kiehtovalta, on päästävä lukemaan!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s