Peter Weiss: Kolmen kulkijan keskustelu

“He olivat miehiä jotka vain kulkivat kulkivat kulkivat. He olivat pitkiä, he olivat parrakkaista, päällään heillä oli nahkatakki ja yllään pitkä sadetakki, he käyttivät nimiä Abel, Babel ja Cabel, ja kulkiesaan he keskustelivat toistensa kanssa. He kävelivät ja katselivat ympärilleen ja näkivät sen mikä tuli näkyviin, ja he puhuivat siitä ja muusta, minkä olivat nähneet aikaisemmin. Yhden puhuessa molemmat muut vaikenivat ja kuuntelivat tai katselivat ympärilleen ja kuuntelivat muuta, ja kun yksi oli puhunut loppuun, puhui toinen, ja sitten kolmas, ja molemmat muut kuuntelivat tai ajattelivat muuta. — He muistuttivat toisiaan, joten ohikulkijat pitivät heitä veljeksinä, mutta veljeksiä he eivät olleet, olivat vain miehiä jotka kulkivat kulkivat kulkivat tavattuaan toisensa sattumalta, Abel ja Babel, ja sitten Abel ja Babel Cabel. Abel ja Babel olivat kohdanneet toisensa sillalla, Babel joka tuli Abelia vastaan, oli kääntynyt ja liittynyt Abeliin, ja puistossa oli Cabel osunut heidän tielleen ja liittynyt heihin, ja siitä lähtien he kulkivat kulkivat vierekkäin. “

Näin alkaa Peter Weissin pienoisromaani Kolmen kulkijan keskustelu. Toisilleen tuntemattomat miehet kohtaavat, alkavat kulkea keskenään ja puhuvat puhuvat puhuvat. Heidän puhettaan ei ole eritelty henkilöhahmoittain vaan se etenee tekstissä tasaiseen tahtiin kertojaa kesken kaiken vaihtaen. Romaani on rakenteeltaan tekstipätkiä, anekdootteja, muistoja ja ajattelun virtaa.

Kolmen kulkijan välille ei kuvata vuorovaikutusta, joten siihen nähden ‘keskustelu’ on harhaan johtava kuvaaman heidän olemistaan kirjan sivuilla. Kyse on enemminkin monologeista. Yksi aloittaa, toinen jatkaa, sitten kolmas jatkaa. Ja lukija ei voi olla aina varma miten tekstikatkelmat liittyvät toisiinsa, kuka ne on kertonut, miksi ne kerrotaan ja ovatko ne edes minkäänlaisessa kronologisessa järjestyksessä. Eheä narratiivi tai kerronnan rikkominen on keskeinen osa kirjan juonta.

Kertojat ovat kohdanneet toisensa sattumanvaraisesti ja heidän kertomansa sisältö tuntuu myös hyvin sattumanvaraiselta. Lisäksi tarinoiden pätkistä en lukijana kokenut merkittäviä ahaa-elämyksiä ihmisen eksistenssistä, ei eettisiä pohdinta tai mitään, joka auttaisi minua lukijana eläytymään kerrontafragmentteihin. Ainoa mikä niitä tuntuu selkeästi pitävät koossa on jotakin niiden rakenteeseen viittaavaa. Tekstifragmenttien rakenne tuntuu muistelemiselta ja havainnoivalta.

” Kerran minä kävelin erään kaupungin halki, vaellukseni kesti monta päivää ja yötä. Olin astunut linja-autosta sen jälkeen kun rahastaja oli monta kertaa kysynyt minulta, minne olin matkalla, ja lopulta kun minä en voinut sitä hänelle selittää, kehottanut minua poistumaan autosta. Kuljin läpi kaupunginsosien, joissa oli telakoita ja laivanveistämöitä, ja kun minä siellä kierrellessäni kohtasin pari kolme kertaa saman poliisin, hän pysäytti minut ja vaati minua näyttämään paperini. Ne olivat mukanani, tiesin myös nimeni, vaikka se olikin minusta samantekevää. En vielä ollut unohtanut nimeäni, mutta en enää muistanut, minkä takia minä siellä kuljeskelin, enkä liioin, missä kaupungissa olin.”

Päämäärätön kuljeskelu ja identiteetin katoaminen tuntuvat yhdeltä melko keskeiseltä teemalta kirjassa. Ihmisellä on muistoja, mutta hän ei liitä niitä kokonaiseksi eheäksi elämäntarinakseen. Lukijakin saa kulkijoista tietoonsa vain paloja sieltä täältä. Yksi heistä on saattanut olla naimisissa, kenties joku on isä, olisiko joku satamatyöntekijä, ja joku heistä saattaa olla sotilaskarkuri. Ei voi olla varma.

“Hän käveli pöydän ympäri ja seisahtui eteeni. Kumartui sitten katselemaan arpeani ja tarkasteli sitä aivan läheltä. Hän kosketteli sitä etusormellaan, joka oli vielä kostea nenälimasta, ja sanoi, että luodin saattoi vielä nähdä, minkä minäkin tiesin. Sanoin tietäväni sen. Hän katsoi minua silmiin alhaalta päin. Hänen viiksensä, nykyisin valkoset, olivat silloin vielä mustat, ja hänellä oli tuuheat mustat kulmakarvat. Hän sanoi minua armeijan ruumiillistumaksi. Vastasin tietäväni senkin. Hän tapaili sanoja, oli ilmeistä, että hän käsitti aloittaneensa väärin eikä tiennyt miten jatkaa. Sitten hänen kasvonsa kirkastuiat äkisti ja hän kysyi, missä taistelussa minä olin saanut tuon luodin. Taistelussa omaa itseäni vastaan, vastasin, olen itse ampunut sen rintaani.”

Kulkijoiden tekstikatkelmissa on myös joitakin hyvin absurdeja kuvauksia. Itse asiassa kirjasta tuli mieleeni absurdi kirjallisuus ja etenkin -teatteri, jonka keulakuvina vielä 1960-lvulla olivat mm. Samuel Beckett ja Eugene Ionesco. Beckettillä itse asiassa on vastaavia, mutta kahden miehen, kohtaamiskuvauksia, joissa muistellaan menneitä kerrontapaloina, jotka eivät tunnu liittyvän toisiinsa mitenkään. Ikään kuin ihminen toisi esiin muistoja, mutta niillä ei ole merkitystä. Niistä ei muodostu “Suurta Kertomusta”, joka kertoisi lukijalleen mikä tekee ihmisestä ihmisen tai “kasvattaisi moraalisesti”. Absurdin draaman kirjoittajat kuvasivat töillään sotien jälkeisen ihmisen mielenmaisemaa irrallisuudesta ja yksinäisyydestä (tai äärimmäisestä subjektiivisuudesta) kulkien Albert Camus’n ja Jean-Paul Sartren kanssa samoilla poluilla.

“… ja samalla hetkellä alkoi putoaminen, minä putosin ja putosin, ja huone, talo, kaikki putosi kanssani, kunnes painottomuuden tila oli saavutettu, siellä minä sitten lentelin, ulos, alas, yhdellä ainoalla loikkauksella läpi kuuden kerroksen, kujaa pitkin, kauniitten kovien pintojen ja teräväsärmäisten pilarien luo, joiden välissä kaikki oli kiinteätä ja saattoi kimmahtaa minua vastaan, ja sitten jälleen ylös ja laatikkoon, ja aamulla kaasuliekin sihinän lähelle, kahvikuppien kilinän luo, sanattomien äänien eteen, ja piilopaikkoihin porttikäytävissä ja pihoissa, tuolla ylhäällä, hoiden kokoon kyhättyjen muurien välissä, tuolla missä kuja päättyy aukiolle ja missä linnun vihreät sulat lehahtavat näkyviin, linnun joka ei ehkä olekaan kotka, vaan papukaija, tuolla missä ryömin portaita kynnystä nuollakseni.”

Absurdi kirjallisuus kertoo ihmisen elosta jotakin oleellista samalla kertomatta yhtään mitään.

 

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

Peter Weiss: Kolmen kulkijan keskustelu (1963, suom. Aarno Peromies, Otava 1965, 160s.)

Lainattu kirjastosta

Absurdia tunnelmaa lisää:

Kun sarvikuonot valtaavat maailman ja muita näytelmiä

Tässä. ja. . . nyt. Samuel kirjoitti. Beckett. Älä koskaan… unohda.

Insta-lukukokemuskuvaus Esslinin teoksesta koskien absurdia teatteria

Insta-lukukokemuskuvaus Weissin näytelmästä Sade/Marat

 

Advertisements

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s