Maria Matinmikko: Valkoinen (2012) ja Musta (2013)

Valkoinen on Maria Matinmikon esikoinen, jolla hän voitti Ylen Tanssiva karhu -palkinnon. Luin runokokoelman jatkuvien kuvien ja tilojen sarjana, joka tapahtuu unessa, unissa. Keskeisiä näissä kuvissa vaikuttavat olevan vesi-elementit, ruumiillisuus (ruumiinosat), sääilmiöt ja ajankohdat.

”Sellaisia iltapäiviä ja alkuiltoja, että kaulat avautuvat solisluiden kohdalta ja tuuli puhaltaa läpi. Veret ryöppyävät ja kovettuvat. Alkuvettä, viimeistä vettä.

Ihmiset polvistuvat oman ruumiinsa sisään. Rukoilevat laivojen syntyvän.”

Matinmikon toisessa runokokoelmassa Musta  ollaan edelleen ruumiiden äärellä, mutta Valkoisen unenomaisuus on vaihtunut maalaismaisemiin, kenties eri aikakausina sekä joihinkin muistojen tapaisiin tiloihin.

Matinmikon runokieli on proosallista. Mustan voi ajatella jopa olevan enemmän proosateos, sillä siinä lauseilla tuntuu olevan enemmän asiasisältöistä ja kieliopillista (syntaktista vai syntaksista?!) yhteyttä toisiinsa verrattuna Valkoisen fragmentteihin.

Kokoelmissa esitetään melko paljon kysymyksiä ja kuvaillaan asioita sanoilla, joita erottavat toisistaan pilkut. Siis kuin jonkinlaisia proosallisina sanaketjuina. Kysymykset ovat kuitenkin läsnä ja en ole varma etsitäänkö niihin edes tyhjentävää vastausta vai antaako kertoja vain rajat joiden sisällä vastausta on muotoiltavissa.

”… Miten hän kantaa talvea? Miten minä kannan hänen ajatuksiaan ja ihoaan? Miten talvi irtoaa hänen ruumiistaan? Miten kesä puhkeaa siihen?

Yritän ottaa etäisyyttä, mutta kietoudunkin kankaisiin. Suupielistäni alkaa valua unta, laineet. Hohtavanvalkoiset joutsenet aalloissa. Puskat. Kohta seinät taittuvat kasaan ja tausta laajenee.

Seison hänen edessään kuin siirtolohkare, autiomaa tai tuulessa hämmentynyt puisto – maiseman vartija hänen unensa reunalla.”

Valkoisen kuvissa on jotakin surrealistista ja samalla shamistista. Mystinen valkoinen muuli ja muut eläimet nousevat runokielen pintaan. Unikuvat ovat myös kuin maisemia. Maisemia ihmisiin, historiaan ja – no, maisemaan, joka kertojalle näyttäytyy edessä. Maisema siis konkreettisena, maisemamaalaus, ikkunasta avautuva maisema. Ja maisemaan voi jopa haluta sulautua ja kohdata hiljaisuus.

”Sumulla ja merenrannalla on kyky palauttaa ihminen hiljaisuuteen – palauttaa ihminen siihen, mistä hän on koko ajan eksyksissä.” Ja hiljaisuudesta on tämänkin aforistinen tekstikatkelma: ”Hiljaisuus ei katoa koskaan, mutta ihminen katoaa.”

Ajattelin Valkoista lukiessa, että vain runoteos voi tehdä mahdolliseksi sen, että valkoinen varis istuu lumisessa pensaassa ja ennen kuin tuo varis pyrähtää hymyillen lentoon, runokertoja tekee nostoja kollektiivisista sotakokemuksista.

”Tämä maa ei ole sodassa, mutta sota kantautuu tänne. Yhteinen tietoisuus. Hirveä passiivinen osallistuminen.”

Valkoinen hajoaa loppua kohden painajamaiseksi ruumiskollektiivin kelluntatilaksi aaltoina meren rannalla, josta kertoja yrittää nousta. On tapauksia ja on muistumia ja lopulta painajaisesta noustaan autereiseen kevään valoon, lempeään rahoittavaan kevään alkuun ennen kuhinaa.

”juuri syntynyt: vailla mieltä ja tietoa, vain hengittävä ja elossa, voimistuva liekki.”

Mustassa on edelleen Valkoisesta tutulta tuntuvia ruumiita ja maisemakuvia. Vesielementit ja säätilat ovat vaihtuneet maisemaan metsänlaidalla ja maaseutuun, jossa on kollektiivinen mummola, jossa juodaan kahvia pienistä sievistä kupeista. Musta on Valkoiseen verrattuna yllättävän konkreettinen ja samalla Valkoisen varjo. Aika (on) paradoksaalista.

”Valkoisen sävyjä liehuu maisemassa hämmentävän paljon. Niiden tutkiminen huumaa. On häkellyttävää kuvitella, miltä maisema näyttää kesällä. Entä syksyllä ja keväällä? Juuri maiseman valkoisuus antaa tähän mahdollisuuden. Valkoisuus pitää sisällään kaikki mahdollisuudet ja ei mitään. Mustuus on täytettä: jokin on jo niin tiheää, että se on tummunut mustaksi. Arvoitukseksi.”

Valkoisen maiseman kuvauksesta mieleeni tuli seuraava Eila Kivikk’ahon upea haiku kokoelmasta Ruusukvartsi (1995):

”Luovuin kaikesta

niin kuin maisema teistään

lumien tullen”

Tyhjyys ja sen vastapainona muistot aikaan kiinnittyvinä artefakteina ja unet ajasta irtaantuneina olentoina. Ruumis on kiinteä todellisuus, mutta minkälainen ja mitä sillä tehdään? Mitä se kokee, mitä muistaa? Mistä se alkaa ja mihin se päättyy? Paradoksaalisuus herättää kysymyksiä. Tätä tekee runous.

 

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

Maria Matinmikko: Valkoinen. 2012 ntamo 100s. ja Musta. 2013 Mahdollisen kirjallisuuden seura 87s. Runokokoelmien kansien kuvat Maria Matinmikko.

Lainattu kirjastosta.

Mainokset

2 vastausta artikkeliin “Maria Matinmikko: Valkoinen (2012) ja Musta (2013)

  1. Hei,

    huomasin että viittaat Maria Matinmikkoon otsikossa Matinkoskena, sekä loppuviittauksessa myös Marinkoskena. Vaikka tämä onkin jo vanha postaus, olisi sekä runoilijalle että hänestä kiinnostuneille mukavaa, että korjaisit nämä räikeät kirjoitusvirheet. Hakukoneetkin löytäisivät paremmin perille.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s