Minä pelkään – venäläistä kauhua ja mystiikkaa

Kauhua kirjallisuudessa on varmasti monenlaista. En tiedä asiasta kovinkaan paljon, sillä luen kauhua vähän. Kauhuni kirjallisessa kontekstissa on sitä paitsi rajoittunut pääosin 1800-luvulle ja sitä aiempiin vuosisatoihin. 1800-luvun mainitsen, sillä goottikauhu toimii. Se outouttaa ja parhaillaan väläyttää jotain subliimia. Ja tunnustan vielä tähän alkuun, että en ole esimerkiksi koskaan lukenut yhtäkään Stephen Kingin kauhukirjaa loppuun asti. Liian jännää. Kenties 1800-luku on riittävän etäällä 2010-luvusta, että en oikeastaan pelkää vaan viehätyn tarinan kulusta, henkilöhahmoista ja sen sellaisista.

Savukeidas julkaisee kirjallisuutta, joka harvemmin on best-seller -ainesta. Kun tutustuu heidän julkaisulistoihin, niin moni listan kirjoista on kiehtova,  kiinnostava ja omalla tavallaan hyvinkin merkittävä osa tai (puuttuva) pala (länsimaista) kirjallisuudenhistoriaa ja aatehistoriaa. Paljon tärkeää kirjallisuutta on suomentamatta. Törmäsin tähän viimeksi tutustuessani kirjalliseen surrealismiin lukiessani Timo Kaitaron Runous, raivo ja rakkaus – kirjan (Gaudeamus 2001).

No mutta sitten varsinaiseen otsikkoon, siis kirjaan josta olen ajatellut kertoa. 🙂

Minä pelkään syö sisäänsä seitsemän eri pituista kertomusta seitsemältä venäläiseltä kirjailijalta. Ainoastaan kokoelman viimeinen novelli on 1900-luvulta, Jevgeni Zamjatinin Mamai, joka on enemmänkin absurdi kuin mystinen tai goottikauhuinen. Mamai kertoo lyhyen kerrontakuvaelman mahdollisesti pietarilaista patsaista, jotka ovat elossa öisempään aikaan.

Kokoelman klassiset kirjan otsikon alle sopivat kertomukset ovat: Upyyri (Aleksandr Afanasjev), Lafertovon unikkoeukko (Anton Pogorelski), Vasilinsaaren yksinäinen talo (Tit Kosmokratov), Upyyri (Aleksei Konstantinovitš Tolstoi), Isä Aleksein kertomus (Ivan Tungenev) sekä Elämän ja kuoleman välissä (Aleksei Apuhtin). Näissä on paljon goottikauhun kuvastoa ja kerronnallisia ratkaisuja sekä mystillisiä kohtaamisia ihmisen arkiymmärryksen tuolle puolen.

Moni kokoelman tarina kulki myös klassisen slaavilaisen folkloren ja mytologian linjoilla. Kahden tarinan keskiössä ovat upyyrit, jotka ovat slaavilainen versio vampyyristä. Upyyri ei ole varsinaisesti ”elävä kuollut” vaan on lähempänä noitatyyppistä hahmoa, jolla on yliluonnollisia kykyjä ja sen lisäksi upyyrit imevät uhriensa verta tai syövät kuolleiden lihaa. Näin esimerkiksi Afanesjevin Upyyri-tarinassa, jossa nuori neito on tullut naimaikään ja tutustuu komeaan muukalaiseen, joka paljastuu kauhealla tavalla upyyriksi.

Tein havainnon, kuinka moni kokoelman kovia kokeva päähenkilö tai ainakin päähenkilön liepeillä toimiva keskeinen henkilöhahmo on naimaikäinen nuori neito. Lienekö tässä kyse jonkinlaisesta kansantarustollisesta perusaiheesta ”pelotella” naimisiin meneviä kaikesta siitä, mikä voi mennä pieleen, jos kumppanin valinta ei osu kohdalleen. Tai kyse voi olla myös yhden aikuistumisriitin kynnyksellä vellovista arkitodellisuuden ylittävistä voimista tai tapahtumista. Neitonen on astumassa aikuisuuden maailmaan avioliiton myötä. Siirtyminen lapsuudesta aikuisuuteen pitää sisällään omat vaaran momenttinsa.

Esimerkiksi Pogorelskin tarinassa nuori neito on tullut naimaikään ja hänen noitamainen pimeiden voimien kanssa toimiva tätinsä hankkii veljen tyttärelleen sulhasen. Jos tyttö nai tuon sulhasen, niin hän saa tätivainaansa mittavat rikkaudet. Tytöt raha-ahne äiti on tästä naimakaupasta onnellinen, mutta tyttö haluaisin mennä naimisiin toisen mukavan nuorukaisen kanssa. Tädin hankkima sulhaskokelas kun sattuu olemaan tätivainaan epäilyttävä musta kissa.

Kokoelman toisessa Upyyri-kertomuksessa A.K.Tolstoi (ei Leo!) on myös naimisiinmenovirityksiä. Tarinan päähenkilö on nuori mies, joka tutustuu aristokraattiseen perheeseen ja rakastuu suvun nuoreen neitoon, joka on kuitenkin hengenvaarassa. Hänen isoäitinsä on mahdollisesti upyyri ja jos ennustukset ja ikävää kohtaloa vihjailevat uhkakuvat pitävät paikkansa, niin neito tulee kuolemaan sukunsa kartanossa väkivaltaisesti. Nuorukainen lähtee kuitenkin kosiomatkalle, kokee yliluonnollisia tapahtumia neidon suvunkartanossa ja kuulee vastaavista tapahtumista tuttavaltaan. Tolstoin (ei Leo!) Upyyri oli minulle kokoelman mieluisinta luettavaa. Se ylsi parhaimmillaan subliimeihin tajuntasfääreihin tarinalle keskeisen henkilön muistellessa yöpymistä tovereineen italialaisessa paholaisen talossa, jossa miehet kokevat kaikenlaisia yliluonnollisia harhoja seikkailen aina antiikin jumalten pantheonissa. Tolstoin Upyyri on kaiken kaikkiaan hyvin klassisen oloinen goottikauhusetti: ennustuksia, aaveita menneisyydestä, kummittelevia taloja, subliimia hyväileviä harhatiloja, väärinymmärryksiä (tai sitten ei), kauhistuttavia ”sukurasitteita” (esim. kirouksia), henkiinherääviä maalauksia ja sen sellaista.

Uskonto (ortodoksisuus) ja kansanuskomukset ovat läsnä kokoelman useammassa tarinassa. Isä Aleksei kertoo kotiinsa saapuvalle satunnaiselle vierailijalle poikansa tarinan, joka joutui lapsena ja erityisesti nuorena miehenalkuna paholaisen tai vastaavan riivaamaksi. Edes kirkko ja sen sakramentit eivät pysty auttamaan nuorukaista, jonka sielu on joutunut tuhoon. Tarina on mielipuolen vainoharhaa ja aika hyytävää kyytiä.

Apuhtinin Elämän ja kuoleman välissä kertoo kiehtovan tarinan aristokraattisesta miehestä, joka kokee oman kuolemansa ja sen jälkeisen sielunvaelluksen tilan, kunnes syntyy uudelleen. Vainajalle toimitettavan muistopalveluksen aikana päähenkilö ilmeisesti irtaantuu kehostaan ja tilasta, jossa hänen ruumistaan on pidetty ruumiinvalvojaisten ajan. Ennen tätä hän seuraa mitä hänen ruumiinsa ympärillä tapahtuu, miten ihmiset surevat ja kuinka vainajan yläluokkaiset perheenjäsenet ja lähipiiri kärhämöi edesmenneen omaisuutta, perintöä ja valta-asetelmia kun vainajaa ei ole vielä edes haudattu. Novelli on kädenojennus kaikenlaiselle teosofiselle, esoteeriselle ja sen sellaiselle henkiselle liikehdinnälle 1800-luvun yläluokkaisten piireissä.

Kokonaisuudessa lyhyt kokoelma oli kiehtovaa luettavaa.

 

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

Minä pelkään – venäläistä kauhua ja mystiikkaa. Suom. Mika Rassi. Savukeidas 2014. 280s. Lainattu kirjastosta.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s