Le Corbusier: Kohti uutta arkkitehtuuria

 

Le Corbusier’n (1887-1965) Kohti uutta arkkitehtuuria (Vers une architecture) ilmestyi vuonna 1923. Se on päämäärätietoinen julistus siitä mitä arkkitehtuuri on ja mitä sen tulisi olla. Kaikki turha tilpehööri, tyylittely ja menneiden vuosisatojen eurooppalaiset tyylisuunnat rakennuksista tulisi karsia. Ihminen tarvitsee voidakseen hyvin selkeyttä, muotojen ja massan puhdasta kauneutta ja tarkoituksenmukaisia julkisia ja yksityisiä rakennuksia. Le Corbusier rakennustilafilosofiallaan pohjusti väylän funktionalismille ja rakentamisen sarjatuotannolle.

Le Corbusier uskoi, että keskeistä arkkitehtuurissa on massa, pinta ja pohjapiirros. Massa on rakennuksen kokonaisuus, jonka tulisi olla muodoltaan selkeä. Hän luottaa siihen, että ihminen voi hyvin sekä hakeutuu luonnostaan selkeiden geometristen perusmuotojen äärelle. Pinta puolestaan ympäröi massaa ja pinnan tulee tukea muodon selkeyttä ilman mitään ylimääräistä häiritsevää krumeluuria. Pohjapiirros on rakennussuunnittelun tärkein osa ja se tulee suunnitella huomioiden ihmisten tarpeet elinympäristönsä suhteen. Turhat tilat ja visuaaliset kikkailut eivät ole toivottuja valintoja Le Corbusier’n rakennuksiin.

Le Corbusier’n visio kaikuu minulle jonkinlaista futurismia siihen nähden, että menneiden aikakausien ajattelu on ummehtunutta ja siitä on luovuttava, jotta ihmiset yhtenäisenä massana huristavat kohti teknologiakirkasta ja funktionaalista tulevaisuutta. Julistuksessa ihaillaan lentokoneiden, valtamerialusten ja autojen teknologisia innovaatioita. Näitä käyttövälineitä kehitellään standardisoinnin kautta ja insinöörityö tekee näistä toimivia. Sarjatuotannolla parannetaan ihmisten oloja ja kavennetaan eri yhteiskuntaryhmien välisiä eroja.

Arkkitehtuuri Le Corbusierin mukaan on hänen aikanaan jymähtänyt menneeseen eikä ota huomioon ihmistä sellaisena kuin hän on. Geometrisyys ja funktionaalisuus parantavat kaupunkilaistuvan ihmiskunnan hyvinvointia. Le Corbusierin ihanteet kumpuavat myös antiikista ja mieleeni kaikui klassisti Winckelmann (1717-1768) ja hänen ajatuksensa antiikin Kreikan arkkitehtuurin äärellä: jalo yksinkertaisuus ja hiljainen suuruus. Mutta Le Corbusier Winckelmannin tavoin ei mahdollisesti ottanut huomioon, että puhdas marmori ja kivi, joka nyt näkyy meille raunioina, saattoi olla omana aikanaan maalausten ja koristereliefien peittämää kuvallista symbolirikasta kartastoa. Meille on jäänyt näkyviksi rakenteet, mutta niiden pintataso on kulunut, varastettu ja tuhottu aikojen saatossa meidän näkymättömiin.

Ihmiskuva uudessa tilavisiossa (televisiossa!)

Jäin miettimään, että minkälainen ihminen elää lecorbusiermaisessa todellisuudessa. Hän elää blokkibetonikomplekseissa, joissa kaikki palvelut ovat lähellä, puutarhamaisuutta on katutasoilla sekä rajastusti kerroksissa jopa asunnoissa ja logistiikkaverkostot kulkevat maan alla. Ihmiset oleskelevat kattoterasseilla ja kaupunkitilojen julkisilla paikoilla. Helsingissä esimerkiksi Meri-Rastila ja Itä-Pasila mielestäni edustavat tämän tyyppistä asumisideaa, vaikkakin aavistuksen uupuneimpina versioina, sillä kaikki palvelut eivät ole tarjolla lähellä ja kattoterassitkin pohjoisissa olosuhteissa eivät ole täysin ”funktionaalisia”.

Tulin myös ajatelleeksi, että Le Corbusierin visiossa ihmiset tuntuvat olevan samasta puusta veistettyjä. Kaupunkien orgaaninen verkostomaisuus mielestäni kertoo enemmän minkälaisia me ihmiset realistisesti olemme. Selkeys ja täysimittainen funktionaalisuus kaikessa luo varmasti turvallisuutta ja selkeät säännöt yhteiselämälle, mutta se vähentää yksilöllisyyttä ja erilaisia tilallisia tarpeita, joita ihmisille on kertynyt historiansa aikana.

Muutama kuukausi sitten luin J.G. Ballardin High-Risen (Nurkkaanajetut mökkihöperöt laittavat hösseliksi), joka lienee kuvaelma karmivammasta päästä tilanteesta, jossa ihmiset elävät tiiviissä asumiskompleksissa, jossa on mietitty valmiiksi kaikki se, mitä ihminen voisi arkielämäänsä tarvita. Tuo utopia hajoaa ihmisen eläimellisyyteen, yksityisen tilan tarpeeseen sekä ihmisten hierarkiseen ajatteluun ja yksilöllisten tarpeiden huomiottajättämiseen.

Orgaanisuus ja Le Corbusierin poeettisuudesta

Pidän arkkitehtuurista, sen pintojen ja muotojen tarkkailusta. Lapsena yksiä lempipuuhiani oli karttojen ja rakennusten pohjapiirrosten tutkiminen ja piirtely. Kuvittelin noihin tiloihin myös elämää. Tilat eivät olleet aina selkeän geometrisiä vaan mielikuvituksellisia paikkoja toteuttaa erilaisia seikkailuja. Sademetsä keskellä olohuonetta oli jännittävä ajatus kuten myös siirtyminen kerroksesta toiseen sukeltamalla. Pallomerihuone ja kirjasto olivat myös jokaisen onnellisen kodin perushuoneita. En laittaisi aikuisenakaan pahakseni, jos minulle olisi kodissani yksi iso kasvihuone tai kasvitieteellisten puutarhojen palmusaleja muistuttava tila (Le Corbusier suunnitteli asuntokohtaiset puutarhat laajaan 120:n asunnon huvilakerrostaloon). Pallomeren voisin vaihtaa tyynyhuoneeseen ja kirjastotilani on levinnyt eri huoneisiin kirjahyllyinä. Toisaalta yksi ”pyhäkkö” kirjojen lukemiselle ja kirjoittamistöille omassa kodissa olisi toki kiehtovat ajatus. Sukeltaminen paikasta toiseen ei ole enää aikuisen minän näkökulmasta kovin ”funktionaalista”, vaikka varmasti uudenlaista hyödyllistä arkiliikuntaa paljon istumatyötä tekevälle. Että näin. Ihailen kaukaa funktionaalisia rakennuskokonaisuuksia, mutta pelkään mitä ne tekisivät yksilöllisyydelleni.

Ja silti sain kiinni Le Corbusierin ideasta ja pidän sitä joiltakin osin kiehtovana. Pidän nimittäin myös selkeästä visuaalisesta ja tilallisesta kokemuksesta. Liian täyteen ahdettu tila tukahduttaa ja aistikokemusten superräiskintä uuvuttaa. Kaaos jatkuvana tilana saa minut kaipaamaan takaisin kohtuun.

Yksilöllisyys kuitenkin kiinnittää minut todellisuuteen ja itseeni ja se on hyvä asia. Ihminen ei ole kone. Le Corbusierin näkymät standardisoiduista asumiskomplekseista pyrkivät vastaamaan haasteeseen sarjatuottaa asumismahdollisuuksia kasvavalle ihmismassalle, mutta samasta visiosta minulle jäi tuntu, että todellisuudessa kyse on ihmisten mukauttamisesta sarjatuotantotodellisuuteen. Vähän pelottavaa. Ihmismassojen liikuttaminen samoihin muotteihin tehtaiden liukuhihnajonossa ei lämmitä.

Lukukokemukseeni kuului ajoittain havahtuminen siihen, että tekstiä voisi lukea myös jopa jonkinlaisena runoutena. Esimerkkejä:

”Järjestys on akseleiden hierarkiaa, siis päämäärien hierarkiaa ja pyrkimysten luokittelua.”

tai

” Traagisen runoilijan talossa aistii, että kaikki on oikealla paikallaan. Talo synnyttää rikkaita aistimuksia. Tilojen intensiteettiä lisäävät poikkeamat keskiakselilta.— Keskelle huonetta sijoitettu esine häiritsee, sillä se estää seisomasta ja katsomasta akselin suuntaisesti.”

tai

”Ihminen on poikkeuksellinen ilmiö, joka uudistuu ajoittain, ehkä satunnaisin aikavälein tai ehkä siksi, että on sidoksissa vielä tuntemattomiin kosmografisiin taajuuksiin.”

tai

”Nämä kaksi vaatimatonta, kaarevaa linjaa sulautuvat toisiinsa hengellisen mekaniikan täydellisessä rattaistossa ja synnyttävät arkkitehtuurin puhdasta ja yksinkertaista kauneutta.”

 

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

Lisää Le Corbusier’sta (Fondation Le Corbusier)

Kirja lainattu kirjastosta. Suomennos Pauliina Nurminen. 2004 Avain 230s. Esipuhe Esa Piironen. Ranskankielinen alkuperäisteos julkaistu 1923.

Helmetin lukuhaaste kohta 32: Kirja on inspiroinut muuta taidetta.


 

Mainokset

Yksi vastaus artikkeliiin “Le Corbusier: Kohti uutta arkkitehtuuria

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s