Jarkko Volanen: Hiekankantajat

Jarkko Volasen esikoisteos vie pohjoiselle viimaiselle kaamoksen peittämälle saarelle, josta kaupunkilaispariskunta Aura ja Henri ovat ostaneet vanhan pappilan. Katto tarvitsee remonttia, on kylmä, reitti kauppasaarelle ja mantereelle on venematkojen päässä. Ympäristö on jännittävä ja ajoittain vihamielinen.

Aura tutustuu saariston kirkkoherraan Camillaan ja Henri aina mantereelta töiltään päästyään paikalliseen Timoon, joka auttaa uusia tulokkaita tutustumaan saareen, saaristoon ja omaan taloonsa. Aurasta ja Camillasta tulee läheisiä toisilleen. Auralla on sisko (Tiina), joiden suhde on kinkkinen. Aikuisten sisarusten äiti on vanha ja sairas, joka tarvitsee huolenpitoa, jota Tiina ei jaksa tai halua tarjota äidilleen.

Saari on erityksissä, mutta saariston luonto ja erityisesti ketut pitävät Auralle seuraa. Auran astronomiaan liittyvä väitöskirja viivästyy ja kevät tuo mukana raskaita henkilökohtaisia menetyksiä.

Henrin ja erityisesti Auran saaristoelämää järkyttävät outo vierailija, joka tappaa kettuja, joihin Aura ja Camilla ovat kiintyneet. Jännitysmysteeri ikävästä tyypistä selviää kirjan lopussa. Loppu aukeaa myös lempeäksi rakkaustarinaksi ja kirjasta ei jää ikävä tuntu lukijalle.

Kirja oli nopeasti luettu ja jännittävästi etenevä. Kielikuvat ja kerronta paikoitellen kompuroittivat lukukokemustani, mutta kokonaisuutena oikein mukava kirja luettavaksi. Saaristoelämä näyttäytyi rankkana luonnon ja ihmiskontaktien armoilla elämisenä.

Kirjan hiekankantajat ovat ihmisiä, jotka toteuttavat Auran unelmaa omasta hiekkarannasta heidän kotisaarellaan, jota kutsutaan Kettusaareksi. On unelmoijia ja unelmien toteuttajia. Kettu saarelta löytyy, mutta yhtä asiaa ihmettelin. Kuinka jääkarhuja voi olla saaristossa, jossa on vahva ruotsinkielinen asujakunta? Lähimmät jääkarhut löytyvät Venäjän pohjoisosista. Minulta taisi mennä jotakin ohi?


Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

Kirja lainattu kirjastosta.

Teos kustantamo 246s. Julkaistu 2017.