Laura Ruohosen Luolasto subliimina draamana

Lähestyn Laura Ruohosen näytelmää Luolasto – Rauhanhäiritsijät maan ytimessä (2014) subliimin draaman käsitteen kautta. Ymmärrän subliimin ensisijaisesti kokijan tai vastaanottajan kokemuksena, jolloin se ei ole taideteosta määrittelevä ominaisuus. Toisin sanoen Luolasto draamatekstinä ei ole subliimi, mutta sen herättämä lukukokemus voi olla subliimi. Altistan itseni subliimeille kokemuksille.

Olen tehnyt subliimin teorioista valintaa tätä tekstiä varten. Subliimin teoriat olen poiminut Luolaston analysoinnin raaka-aineiksi Elzbieta Baranieckan teoksen Sublime drama: British theatre of the 1990s:n johdannosta ja luvuista, jotka käsittelevät Edmund Burken, Immanuel Kantin ja Jean-Francois Lyotardin teorioita. Sain kirjasta sellaisen tuntuman, että se ohjaa näkemään subliimin ihmisten vuorovaikutukseen ja tiettyyn kulttuuriseen kontekstiin (postmodernismi ja jälkiteolliset länsimaat, erityisesti 1990-luvun Iso-Britannian toipumassa thatcherismistä sekä kapitalismin kritiikki) liittyvänä, jolloin sen anti ihmisen ja luonnon (luolasto) kohtaamisen pohdinnoille voi olla haastava. Lisäksi tutustuin Pirjo Lyytikäisen artikkeliin subliimista Leena Krohnin tuotannossa ja Laura Ruohosen esseeseen ”Sinne ja takaisin. Matka draaman maisemaan”, joka käsittelee maiseman roolia ja mahdollisuuksia nykydraamassa.

 Subliimeja kohtauksia ja symbolisia merkityksenantoja

Edmund Burken teoria subliimista nostaa keskiöön tunteista voimakkaimmat: kauhun, terrorin ja kivun, joita koetaan jonkin käsittämättömän, valtavan ja voimakkaan objektin kohtaamisessa kuitenkin riittävän turvallisesta etäisyydestä koettuna. Näiden voimakkaiden negatiivisten tunteiden kohtaaminen Burken mukaan liittyy ihmisen eloonjäämisviettiin vastakohtana yhteiskunnan (society) luomalle järjestykselle. Objektin on oltava vaarallinen, jotta se tuottaa riittävää pelkoa. Subliimin vastakohtana on kauneus. Kauneuteen liittyy mielihyvän, sympatian, rakkauden ja harmoniahakuisuuden tuntemuksia, jotka ovat omiaan tukemaan yhteiskunnallista ts. ihmisten muodostamaa järjestystä.

Luolasto ei ole ihmisen rakennelma vaan luonnon prosessien kautta käsittämättömän pitkän ajanjakson aikana muovaantunut kokonaisuus. Jos Burke on tarkoittanut kauniilla ihmisen luomaa harmoniaa, niin luolastoa ei voi kuvailla kauniiksi. Se ei noudata ihmisten logiikkaa. Ihminen on kuitenkin jättänyt sinne vuosituhansien saatossa jälkiä ja näytelmän alkutilanteessa haluaa unohtaa luolastoon vuosituhansiksi ydinjätteensä. Ihmisen kulttuuri ja ennen nykyhetkeä tapahtuneet kohtaamiset luolaston toiseuden kanssa nousevat esille Naisen tutkimissa luomamaalauksissa sekä Oppaan (24. Luolaopastus) wikipedianomaisessa tietoiskussa luolista yleensä. Nämä ovat kuitenkin vain hentoja jälkiä luolaston kokonaishistoriassa. Ihminen ei ole luolaston hallitsija vaan luolastolla vaikuttaa näytelmän edetessä olevan oma sielunsa ja tapansa olla olemassa, joka saattaa muistuttaa Lyytikäisen esittelemää Emmanuel Levinasin Il y a:ta.

Henkilöhahmoista Insinöörit Pomo, Myyrä ja Asko pyrkivät kuitenkin kesyttämään luolaston ydinjätteen haudaksi. Burkelaiseen subliimiin liittyvä vaara ja eloonjäämisvietti tulevat todellisiksi Insinöörien tarinan edetessä heidän kulkiessa yhä syvemmälle mittausvälineineen luolaston uumeniin. Insinöörit eksyvät ja he joutuvat vastakkain luolaston ihmiselle vieraan todellisuuden kanssa. Erityisesti Asko saa kokeakseen luolaston erikoisen maailman Entisten kautta. Insinöörien matka maan uumeniin saa Insinöörit kokemaan näkyjä ja heittäytymään lopulta uskonnollisen hurmoksen kaltaiseen tilaan. He löytävät kuitenkin tien takaisin, vaikkakin tilanteessa, jossa luolasto on ilmeisesti sortumassa.

Lyytikäisen mukaan niin Burke kuin Kant yhdistävät subliimisen rajattomuuden ensisijaisesti ainoastaan luonnon objekteihin. Romantiikasta lähtien subliimi nousee myös taiteen ohjelmaksi ja siihen liittyy yhä useammin myös transsendenssin käsite. Myös symbolien luominen taiteen tekemisen mallina nousee romantiikan aikana. Lyytikäinen yhdistää Coleridgeen subjektin vapauden tehdä symboleja lähes mistä tahansa, myös vähäpätöisestä.  Symbolien luominen itsessään voi olla myös subliimi teko. Jos aiemmin subliimin käsitteeseen yhdistetyt suuruus, voimakkuus ja äärettömyys olivat kauhua herättävän objektin ominaisuuksia niin romantiikasta alkaneen symboloinnin kautta vaatimatonkin objekti saattoi nousta subliimiksi taitavan taiteilijan käsittelyssä. Arvoton saattoi kokea arvonnousua ja vähäinen tai banaali paljastua elämän syvyyden symboliksi. Kyse on  eräänlaisesta vaatimattoman ylevöittämisestä.

Luolastossa on monenlaista elämää monenlaisissa (aika)kerroksissa. Lepakot ovat ihmiselle tuttuja nisäkkäitä maan pinnalta. Luolastossa niiden olemassaolo voimistuu. Insinööri Asko tutkii niiden kommunikaatiota ja on vaikuttunut lepakoiden tavasta olla olemassa laajoina yhteisöinä ilman johtajaa sekä ymmärtämään ihmistä ilman että ihminen ymmärtää lepakoita. Lepakoiden lisäksi antroposentristä maailmankuvaa särkee pieni mitätön sokea pötkylä olmi, jonka olemisen tapa haastaa ihmisen käsityksen ajan kulusta. Nainen kuvailee olmin lyhytikäisenä, joka elää kuitenkin pitkään, koska olmin elämä on hidasta luolaston pimeydessä. Aika ei kohtele olmia ja ihmistä samalla tavalla. Ja toisaalta Nainen tutkiessaan olmia tulee siihen tulokseen, että se onkin hyvin paljon ihmisen kaltainen: ”yhtä paljas ja avuton, värisee himosta, elää ja kuolee, Kuinka pieniltä näyttävät sen tunteet, kuinka merkityksettömiltä pyrkimykset” (21. OLMI). Ihmisen tarina maapallolla tai kenties jopa ikuisuutta vasten on lopulta hyvin merkityksetön. Ihminen on paljas ja avuton, värisee himosta, elää ja kuolee. Ihmisen tunteet ja pyrkimykset näyttävät pieniltä, kun niitä peilaa ihmiskuntaa suurempiin ja pitkäaikaisempiin kokonaisuuksiin. Luolaston olmi kaikessa mitättömyydessään nousee koko ihmiskunnan symboliksi.

Subliimi draama vastaanottajan ravisuttajana

Kant on jakanut subliimin matemaattiseen ja dynaamiseen. Matemaattinen subliimi viittaa objektin käsittämättömään suuruuteen eli jonkinlaiseen mittaamattomuuteen, jota ei voi verrata mihinkään. Subliiminen käsittämätön suuruus Kantilla ei kuitenkaan Baranieckan mukaan olisi luonnon  objektin ominaisuus vaan rakentuisi käsitteeksi vasta ihmisen mielessä. Baraniecka arvioi, että subliimin draaman kohdalla käsittämätön suuruus tulee esille draaman tavassa haastaa katsojansa tekstin fragmentaariselle rakenteelle ja monitulkintaisuudelle. Epäkoherentti rakenne ja tekstin kaoottisuus toisin sanoen rakentavat tilaa subliimille kokemukselle. Kantin dynaaminen subliimi liittyy puolestaan esimerkiksi luonnon objektien voimaan, joka kaikessa mahtavuudessaan herättää kokijassaan pelkoa. Luolastossa tällainen voi olla vaikkapa sen ymmärtäminen, että ihmiskunnan historia on varsin mitätön kaikkine saavutuksineen ikuisuutta vasten tai luolaston tai jopa toisen nisäkkään lepakon olemassaolon historiaa vasten.

Luolasto on draamatekstinä fragmentaarinen ilman aristotelisen selkeää rakennetta. Se ei tunnu esittävän yhtä kysymystä, jota käsiteltäisiin henkilöhahmojen ja draaman sisäisten teemojen kautta kohti loppuratkaisua, jossa kysymykseen vastataan. Mistä Luolasto oikeastaan kertoo? Kertooko Luolasto Naisesta, joka  etsii ihmisyyden alkuhetkeä ja selittämättömän shamanistisen riitin kautta syntyy uudelleen ja näkee paikkansa maan pinnalla? Vai voisiko se kertoa insinöörisen tieteen ja tieteentekijöiden suhteesta luontoon, joka lopulta paljastuu jonkinlaiseksi koko ihmiskunnan tuhoavaksi insinööriuskonnoksi? Tai entä jos Luolasto kertoisikin ihmiskunnan aikajanasta ja ihmisen aikakäsityksestä suhteessa ikuisuuteen, jonka metaforana toimisi luolasto ja sen kummallinen lineaarisesta ajankulusta vapaa maailma? Vai onko Luolaston ytimessä Miehen ja Naisen välinen mahdottoman rakkauden tarina? En tiedä ja uskon, että subliimi draama ei edes pyri kertomaan eheää narratiivia ja haastaa kokijansa ajattelemaan useita vaihtoehtoja – jopa toisilleen ristiriitaisia – samanaikaisesti ja mahdollisiksi draaman teemoiksi.

Teksti esittää ratkaisemattomia kysymyksiä ajasta, ikuisuudesta, rakkaudesta ja ihmisyydestä. Sen tyyli heijastaa sitä samaa mahdottomuutta ihmisen pyrkiessä etsimään  vastauksia kysymyksiin, joihin ei liene olemassa yhtä totuutta. Luolasto tekstinä haparoiden tukeutuu minkäänlaisiin syy-seuraussuhteisiin ja paikoin pilkkaa lukijan pyrkimystä luoda siitä minkäänlaista  mielekästä eheää kokonaisuutta. Harmonia ei kuulu subliimiin draamaan ja siksi se ei pelkää tarttua vähemmän kauniisiin kuvauksiin, joilla voi olla jopa groteskeja piirteitä. Esimerkiksi koko ihmiskunnan symboliksi tulkitsemani olmi päätyy lopulta ylimielisen insinöörin seinään heitetyksi ja lopuksi pannulle syötäväksi.

Hyvästi ihmisen suuret kertomukset!

Jean-Francois Lyotard on toistaiseksi nykyaikaisin filosofi ja teoreetikko, joka on käsitellyt subliimia taiteen kontekstissa. Hänelle subliimissa on kyse suurten kertomusten kuten maailman uskontojen, poliittisten ideologioiden tai vaikkapa kapitalismin hegemonian rikkomisesta tuomalla hiljennetyt äänet keskiöön. Lyotard ei kuitenkaan hae vallankumousta vaan ainoastaan toiseuksien olemassaolon rehellistä tunnustamista. Subliimi draama antaa kokijalleen mahdollisuuden päästää irti ennakkokäsityksistään tämän kohdatessa itselleen jotakin käsittämätöntä, vierasta, normeja ylittävää sekä arkisia konventioita rikkovaa. Subliimi draama voi olla pelottava, hämmentävä ja ravisteleva kokemus. Se voi ajaa kokijansa liminaaliseen tilaan, jossa toiseuden kohtaaminen teatteritaiteen kontekstissa on kuitenkin turvallista. Se, että totuttu tuttuus hajotetaan kokijan ”silmien edessä” voi olla vastaanottajalle vapauttava kokemus, koska se päästää kokijansa ajattelun vapaaksi ja antaa uudelle tilaa. Voin kuvitella, että henkilö, joka hakee tuttua ja turvallista taidekokemusta, jonka ainoa tehtävä on virkistää tai vahvistaa kokijan minuutta, voi kokea subliimin draaman avantgardistisen asenteen haastavaksi, loukkaavaksi tai jopa pelottavaksi.

Ruohonen rikkoo ihmisen tunteman maailman Luolastossa ja ihminen toissijaistuu ikuisen luonnon ja luolaston poimuilevan aikakäsityksen kautta. Ihmiskunta ja sen näennäinen mahdollisesti edistysuskolle rakentunut maailma asettuu pieneksi vilahdukseksi ikuisuuden ja luonnonvoimien kokonaiskuvassa. Avaruutta ja sen äärettömyyttä ei mainita Luolastossa, mutta se on läsnä. Ihmisen maailman murentuminen tulee näkyväksi toiseuksien kohtaamisissa. Ajan rataksista vapautuneet Entiset, omissa yhteisöissään jo ennen nykyihmistä (homo sapiens) eläneet lepakot ja kummallisen aikasuhteen kehittänyt olmi haastavat inhimillistä olemisen tapaa. Uskonnoilla, taloudellisilla ja poliittisilla järjestelmillä ei ole merkitystä luolastossa. Ne voivat olla olemassa, mutta luolasto ja sen olosuhteissa elävät lajit eivät tarvitse ihmisten tarinoita elääkseen.

Kommunikaation rajallisuus ja representaatioiden moneus subliimin lähteinä

Lyotardilaiseen subliimiin kuuluu myös kysymys kommunikaation ja representaatioiden muodostamisen ongelmasta. Kun ei ole enää olemassa ”suuria kertomuksia” ja postmodernissa hengessä subjektin voi nähdä seilaavan merkitysten tuuliajolla tekemässä jatkuvaa identiteettityötä, kommunikaatiokin on usein fragmentaarista, subjektiivista ja aukkoista. Lyotardilaisessa postmodernissa kommunikaatiotilanteessa ”suuriin kysymyksiin” ei löydy selkeitä lopullisiksi totuuksiksi miellettyjä vastauksia. Mikä on elämän tarkoitus, mitä on totuus tai mitä on rakkaus jäävät avoimiksi kysymyksiksi.

Ja silti Luolasto draamatekstinä kenties otti kantaa miehen ja naisen välisen kommunikaation mahdollisesta erilaisuudesta. Alkuunsa hyvin käynnistynyt rakkaustarina sielujen sympatiasta ja toisen ”ajatusten lukemisesta” kuivuu kasaan, kun Nainen osoittautuikin vapaaksi sieluksi etsimässä totuutta ja omaa sisäistä rauhaa. Mieskin tulee epäilevälle kannalle maan alaisen suhteen kehittyessä Naisen kanssa ja vaimon muistuttaessa deusexmachinamaisesti olemassa olostaan Lopulta Mies alkaa mustasukkaisesti epäilemään Naista uskottomaksi. Mies torjuu Naisen ja kieltää rakastumisensa Naiseen vetoamalla sen olleen pelkkää haihattelua ja kemiallista reaktiota ilman todellisuuspohjaa. Nainen rakastui kuitenkin päätä pahkaa ja löysi itsensä luhistuvasta ympäristöstä miehen paetessa. Mies ei ollut ainoa, jonka kanssa Nainen oli kommunikaatiokonfliktissa, sillä ensikohtaaminen Insinöörien kanssa ei rakentanut luottamusta kahden mahdollisesti eri tavalla ajattelevan ihmisryhmän välille. Humanismi ja insinööritieteet eivät kohdanneet. Näihin kommunikaatioskismoihin nähden näytelmän loppupuolella olevan tiedotustilaisuuden kielimuurit vaikuttivat mitättömiltä ja olivat helposti ylitettävissä riittävän teknologian avulla.

Kun ihminen tunnustaa ja tunnistaa kielensä ja lopulta ajattelunsa rajat, ja mahdollisen halvaantumisen sijasta haastaakin itsensä etsimään tuntematonta, tullaan Lyotardin mukaan lähelle yhtä postmodernin taiteen tavoitteista. Tämä vaatii mielestäni vastaanottajalta avoimuutta ja epätäydellisen hyväksymistä. Kommunikaation ja representaation määrittelyn ongelmaan kuuluu kiinteästi myös sellaisten asioiden esittäminen, joille ei löydy sanoja. Se ei kuitenkaan tarkoita, että ne eivät olisi olemassa. Subliimissa draamassa toiseutta ja vaimennettuja ääniä ei tarvitse pakottaa hegemonisen kulttuurin muottiin ja niille voidaan nähdä esimerkiksi oma tapa kommunikoida ja olla olemassa. Ja joskus kokijan ajattelu voi olla hetkellisesti halvaantunut käsittämättömän äärellä ja ainoa mitä siitä on tarjolla on kysymyksiä. Joskus kysymykset voivat olla ainoa merkki jonkin vieraan olemassaolosta.

Luolastossa toimivat ihmiset tekevät väkivaltaa kohteille, joita eivät tunne. Insinöörit mittailevat luolastoa ydinjätteen hautausmaaksi ja olmiparalle käy huonosti. Asko on kokenut luolastossa olonsa aikana kuitenkin transsendentaalisia irtiottoja ja epäilee olmia pyhäksi eläimeksi, mutta muuten insinööritieteilijät eivät tunnu suostuvan halvaantumaan tai alistumaan ihmistä suuremman (luolaston) edessä. Tämä voi heijastella myös lukijan asenteita Luolaston maailmasta. Insinöörit ovat aika vakuuttavia todistellessaan, että he oikeastaan ylläpitävät elämää ja rakentavat tulevaisuutta mittaillessaan luolastoa ydinjätteen laskupaikaksi. Siinä ei muutama ”muinaissuttu” luolan seinällä hetkauta järkiuskoista ihmistä suuntaan tai toiseen. Niin olmin kohtalo kuin suunnitelmat luolaston mahdollisuuksista piilottaa ydinjäte, kertonee myös ihmisen asenteista luontoon hyödykkeenä: ruokana tai ihmisten tieteellisen työn tuloksena syntyneen ydinjätteen kaatopaikkana. Antaako Luolasto synninpäästön ihmiskunnalle ja tekeekö ihminen parannuksen, jotta luontosuhteen voisi korjata luontoa kunnioittavammaksi? Olmista en tiedä, mutta luolasto taisi näyttää voimansa luhistuessaan. Tai jos olmin haluaa nähdä ihmisen symbolina, niin kenties luolasto teki ihmiselle sen, minkä ihminen teki olmille? Murskasi isomman oikeudella pienen.

Subliimi draama haastaa hegemonian

Lyotard näkee subliimin draaman vastakkaisena realismille ja inhimilliselle tai ihmisyydelle. Realismin ja inhimillisen toiminnan hän ymmärtää kytkeytyvän nykyhetken dominoivaan kulttuuriin ja arvoihin kuten kapitalismiin niin, että ne ovat luomassa ja luoneet ihmiskuvaa, joka Lyotardin mukaan on subliimille draamalle vieras. Kapitalistinen kulttuuri esimerkiksi antaa liian helppoja vastauksia, joita subliimi draama ei anna.

Lyotard vaikuttaa antavan tilaa subliimille draamalle tehdä poliittista teatteria. Olmit ja muut toiseudet saavat äänensä kuuluviin Luolaston monipolvisessa visiossa. Lyotard vaikuttaa kuitenkin torjuvan subliimin draaman potentiaalin poliittisiin kannanottoihin. Dominoiva tai hegemoninen kulttuuri jää eloon. Sen vaihtoehdoksi ei tarjota toisenlaista järjestystä. Subliimi draama ainoastaan laajentaa onnistuessaan vastaanottajan tajuntaan toiseuksien olemassaololle. Subliimi menee siis poliittisen ohi ja tarttuu estetiikkaan. Subliimi draama on avantgardea, sillä haastaessaan vallalla olevan narratiivin esittää asioita taiteen keinoin, se luo tilaa uudelle esteettisyydelle ja tavoille ilmaista asioita.

Luolaston romahtaessa ihminen ei ole enää voimakas, vaan hauras ja tajuaa oman kuolevaisuutensa. Ihmisen kulttuuri ei siis voi olla dominoiva Luolastossa. Tekeekö tämä luonnosta dominoivan kulttuurin? Ruohonen kuvaa näytelmän alussa luolastoa muinaiseksi, mutta ei ikuiseksi. Miksi minun pitäisi olettaa, että aika ja elinikä määrittelisivät mikä kulttuuri tai olemisen tapa on dominoivin?

Luolaston subliimi aika

Ajalla tuntuu kuitenkin olevan oma merkityksiä synnyttävä roolinsa Luolastossa. Ihmiset elävät rajallisen ajan, mutta tekevät päätöksiä, joilla on vaikutuksia yli tuhottoman määrän ihmissukupolvia. Ja Insinööreillä on kiire. Aika on loppumassa kesken varmistaa luolaston sopivuus ydinjätteelle.

Myös Naisen tarinalinjan kautta ihmisillä vaikuttaa olevan tarve jättää olemassaolostaan merkkejä kuten luolamaalauksia. Ainakin ne ovat ydinjätettä ympäristöystävällisempiä ja sukupolvia yhdistäviä asioita. Nainen pohtii muun muassa ovatko luomamaalaukset jätetty aikalaisille vai kaltaisilleen ja kun ihminen on kerran oppinut piirtämisen taidon, niin tulee hän tekemään sitä sukupolvesta toiseen (8.NAINEN KULKEE LUOLISSA). Aika tuhoaa ihmisen fyysisen olemuksen, mutta ihmisen luomalla kulttuurilla on mahdollisuus jatkaa eteenpäin jonkinlaisena kollektiivisena taitona kuten piirustuskykynä. Luolastossa Eläinten salissa Entiset reagoivat luolamaalauksiin toisin, koska heillä on erilainen aikakäsitys ihmisiin nähden.  Entisille luolamaalaukset näyttäytyvät erilaisten aikojen tai aikakäsitysten ilmentyminä. Se mikä ihmiselle (Nainen) on ihmisen kulttuuria, on Entisille kuvausta aikojen tai aikakäsitysten päällekkäisyydestä tai ”samanaikaisuudesta” (27. Kohtaus). Ja oikeastaan Nainen ja Entiset näkevät luolamaalaukset samalla tavalla, jos ihmisen kulttuuria haluaa ajatella aikakerrostumien tihentymänä.

Luolaston Entisillä ei ole ajan kanssa samanlaisia haasteita (7. ENTISET. AIKA ) vaan heillä tuntuu olevan vain ja ainoastaan aikaa ja myöhemmin (15. ASKO JA ENTISET) he kertovat kuuluvansa menneisyyteen, joka ei ole koskaan kadonnut: ”Mutta niin kuin muinoin sammuneen tähden valo yhä jatkaa matkaansa avaruudessa, jatkaa muinaisten hetkien kaiku matkaansa läpi ajan, sunnattoman kaukaa, määrättömän hitaasti.” Entiset on kollektiivinen ryhmä, jossa lienee joitain kaikuja Askonkin tutkimista lepakoista. Kollektiivina Entisistä minulle tulee mieleen perinteisen draaman kuoro kommentoimassa tapahtumia ja tukemassa henkilöhahmojen valintoja tai heidän toiminnan tuloksia.

Luolasto maisemana

Ruohonen näkee kirjoittamisen mahdollisuutena kohdata tuntematon ja kuinka kirjoittaminen ”itsen ohi” ilman dokumentaarista tunnustuksellisuutta kuuluu olennaisesti draamaan. Tämä on mielestäni rohkea kannanotto aikana, jolloin tehdään mielestäni paljon henkilökohtaista ja autofiktiivistä draamaa. Ruohosen mielestä tekijän oman henkilökohtaisen äänen ei tarvitse tai ei tulisi kuulua teoksessa. Tekstin aiheisiin on kyettävä lähestyä ulkoa päin. Tekijä-subjektin taustalle jättämisen lisäksi vaikuttaa siltä, että Ruohonen etsii draamaan kirjoitettujen henkilöhahmojen äänten volyymin laskua draamatekstin rakenteen kustannuksella. Ruohonen pitää keskeisenä draamatekstin polyfonisuutta, joka ei niinkään kiinnity henkilöhahmoihin vaan rakenteeseen. Henkilöhahmojen sisäiset ja ulkoiset konfliktit ja henkilöhahmojen suhde toisiinsa on perinteistä draamaa, mutta jos henkilöhahmoista irrottaudutaan ja nostetaan esille muitakin olemisen ääniä, draamalla on mahdollisuus luoda uutta kieltä ja tehdä tekstistä avoin kenttä vastaanottajalle. Yhdistän tämän Ruohosen kuvaileman kirjoittamisen tavan läheiseksi subliimille draamalle.

Ruohonen kirjoittaa esseessään maisemasta. Se edustaa hänelle pysyvyyttä ja kiteytynyttä aikaa. Hän näkee maiseman kiinnittyvän ikuisuuteen tilanteissa, joissa ihminen pohtii omaa paikkaansa siinä. Maisema tulee lähemmäksi ikuisuutta ja ihmisen elämä maisemaa vasten näyttäytyy vain hetkellisenä rajattuna pienenä palana osana suurempaa kokonaisuutta. Maiseman suuruus ja puhe ikuisuudesta tulevat lähelle subliimia kokemusta.

Luolastossa ihminen on pieni, rajallinen ja räpiköi mittauslaitteidensa kanssa, joilla hän yrittää järkeistää jotakin, joka on ollut olemassa kauan ennen ihmistä. Ihminen räpiköi myös suhteessa toisiin ihmisiin sekä olemassaolon muotoihin, jotka ovat hänelle vieraita. Luolaston suuruus ja ikuisuus herättää ihmisessä myös kunnioitusta. Asko on lyhyellä tiedemiehen urallaan ottanut askelia selvittää esimerkiksi lepakkojen elintapoja ja päätyy lopulta erikoisiin ihmisen käsityskyvyn rajoja ylittäviin kohtaamisiin Entisten kanssa. Nainen pääsee kenties kaikkein pisimmälle luolaston tarjoamalla mystisellä taipaleella saadessaan kosketuksen jonkinlaisesta ikuisesta hiljaisuudesta ja ajattomuudesta.

Ruohonen on pohtinut esseessään myös näytelmän maisemaa ja miten se vaikuttaa näytelmän tunnelmaan, teemoihin ja henkilöihin. Tapahtumapaikat eivät toisin sanoen ole vain lavastettuja tiloja, joissa tapahtuu henkilöhahmojen tarinaa eteenpäin vievää toimintaa ja dialogia vaan ne ovat maisemia, joilla voi olla oma ihmisistä riippumaton luonne, henki ja kieli. Maisemassa voi kiteytyä teoksen rakenne, tematiikka ja maailmankatsomus ihmisten äänien yli.

Luolasto haastaa vastaanottajansa ulos antroposentrisestä maailmankuvasta ja antroposentrisestä draamasta

Luolasto vaikuttaa draamalliselta tutkielmalta. Se tutkii aikaa ja ihmisen suhdetta aikaan, ympäristöön ja toisiin ihmisiin. Henkilöhahmot ovat välineitä, joiden kautta käsitellään ajan ja ikuisuuden teemoja. Luolasto on maisema, omanlainen olemassaolo ja keskeisessä roolissa näytelmässä. Se ei ole vain tausta, jossa asioita tapahtuu, vaan se vaikuttaa henkilöhahmoihin ja joissakin tilanteissa ihminen vaimenee mitättömäksi luolaston läsnäolon edessä.

Näytelmän rakenne on aukkoinen. Se ei ole eheä narratiivinen kokonaisuus. Se ei anna yhtä tai kahta ongelmaa, jotka saavat ratkaisunsa lopussa. Subliimi ja avantgardistinen draama ei ole kiinnostunut yksiselitteisten totuuksien ujuttamisesta vastaanottajan mieliin. Rakenteen polyfonisuus on avoin useille tulkinnoille, jotka voivat olla jopa ristiriitaisia keskenään.

Entä mikä muu rakenteen lisäksi tekee Luolastosta subliimin draaman? Vastaanottajaa haastetaan kohtaamaan monenlaisia toiseuksia. Lineaarinen eteenpäin kulkeva aika ei ole ainoa aikakäsitys. Luolasto maisemana on poimuttanut ajan omanlaisekseen. Luolaston maailmassa toimivat entiteetit ovat toiseuksia suhteessa ihmisen tapaan elää. Olmi, lepakot, metaforisoituneet läsnäolot (vaimon preesens ruusuna) ja Entiset nyrjäyttävät kertomuksen henkilöhahmot pois inhimillisiltä sijoiltaan ja lukijakin voi saada oivalluksia vaihtoehtoisista olemisen tavoista. Ihminen ei välttämättä ole ainoa tunteva ja ajatteleva olento.

 Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

Kirjallisuus

Baraniecka, Elzbieta: Sublime drama: British theatre of the 1990s. Berlin: De Gruyter, 2013.

Lyytikäinen, Pirjo: Äärettömiä olioita. Subliimi ja groteski Leena Krohnin tuotannossa. Artikkelikokoelmassa ”Subliimi, groteski, ironia”, toim. Outi Alanko ja Kuisma Korhonen. Kirjallisuudentutkijainseuran vuosikirja 52/1999

Ruohonen, Laura: Sinne ja takaisin. Matka draaman maisemaan. Esseekokoelmassa ”Jumalainen näytelmä. Dramaturgisia työkaluja, toim. Paula Salminen ja Elina Snicker. Like 2012.