Martin McDonaghin Hangmen Wyndhamissa

Hangmeniä on kuvailtu mustaksi komediaksi. Mustan Martin McDonaghin viime vuoden draamauutuudesta tehnee sen huumorin kohde: kuolemanrangaistukset ja kuolemantuomion täytäntöönpanijat. En olisi uskonut, että moinen aihe naurattaa. Ja oikeastaan ei naurattanut. Ja silti Hangmen nauratti minua, sillä Martin McDonagh oli onnistunut tiivistämään yhden näytelmän sisälle lukuisia ihmisyyden rasittavimpia piirteitä kuten saivartelun tarpeen, pikkusieluisuuden ja heikkoluontoisen ylpeyden ja kääntämään ne satiirin polttoaineeksi. Todellisessa elämässä nämä piirteet ovat ärsyttäviä, raivostuttavia tai sietämättömiä, mutta turvallisesti kohdattuna teatterin illuusiossa ulkopuolisen silmin pelkästään naurettavia.

Näytelmä käynnistyy räväkästi kuolemantuomion täytäntöönpanolla. Mahdollisesti syytön mies hirtettiin. Kuolemaantuomittu taistelee viimeiseen asti vastaan rangaistuksen täytäntöönpanoa. Hirttäjä toimittaa tehtävänsä rutiinilla. Ei naurattanut. Näytelmä jatkuu alun ravistelun jälkeen brittiläisen pubikomedian hengessä. Tämä naurattaa.

Eletään vuotta 1965 ja Iso-Britannia on lopettanut kuolemanrangaistuksen. Iso-Britannian toiseksi paras hirttäjä (?? Kuinka tällaisesta voi kilpailla??) Harry Wade (David Morrissey) ja hänen vaimonsa Alice (Sally Rodgers) ovat oldhamilaisen pubin omistajia ja teini-ikäisen tyttärensä Shirley (Bronwyn James) vanhempia. Harry on paikallinen pikkujulkkis ja hänellä taitaa olla pubin kantislaisissa oma pieni fanijoukkonsa: tiivis kaverijoukko Bill (Tony Hirst), Charlie (Ryan Pope) ja puolikuuro Arthur (Simon Rouse). Myös paikallinen poliisi Inspector Fry (Craig Parkinson) kuuluu pubin vakioasiakkaisiin. Hänellä vaikuttaa kuitenkin olevan hieman kriittisempi ote Harryn ammattihirttäjän menneisyyteen.

Paikallinen toimittaja Clegg (James Dryden) on tullut pubiin jututtamaan Harrya ja kalastelemaan tältä ammattihirttäjän näkemyksiä päivänä, jolloin kuolemanrangaistus on siirtynyt historiaan. Aluksi Harry kieltäytyy haastattelupyynnöistä, mutta Clegg onnistuu imartelemaan Harryn antamaan ilmeisen laajan haastattelun ja kertomaan näkemyksiään muun muassa niin hirttämisestä ihmiselämän lopettamisen tapana kuin yksityiskohtia joidenkin kuolemantuomittujen viimeisistä hetkistä. Toimittaja onnistuu kalastamaan Harryn tappoluvunkin. Harryn polleana ilmoittama luku on 233. Paikallislehden juttuun mahtuu myös Harryn antamat nasevat mielipiteet Iso-Britannian ykköshirttäjä Pierrepointista (John Hodgkinson), mitä Harry toki saa katua myöhemmin Pierrepointin tullessa Harryn pubiin antamaan tälle palautetta lehtijutusta.

Clegg ei ole kuitenkaan ainoa vieras Harryn pubissa. Eteläisestä Englannista on saapunut koppavan oloinen nuori mies Mooney (Johnny Flynn). Muukalainen vaikuttaa olevan jollakin erityisellä tavalla perillä kaksi vuotta sitten hirtetyn (mahdollisesti syyttömän) Hennessyn (Josef Davies) tapauksesta. Epämukavuutta muukalaisen läsnäoloon paikallispubissa tuo hänen kaiken kaikkiaan varsin passiivis-aggressiivinen ulosanti ja emotionaalisesti epävakaa sekä nopeasti hermostuneena päällekäyvä vaikutelma. Mooneyn kylkiäisinä pubiin tulee illan aikana myös Harryn entinen työtoveri Syd (Andy Nyman), jolla on oma hieman epäselväksi jäävä kytkös etelän muukalaiseen. Ja ihan ohi mennen mainittakoon, että Sydillä on hirttäjän apurin ajoilta jäänyt hieman kyseenalainen maine, joka liittyy yhden hirtetyn penikseen (say no more).

Kaiken kaikkiaan huonokäytöksisen Mooneyn ylle laskeutuu tumma varjo päivän aikana, sillä vanhempiensa dramaattisesti väärinymmärretty teinitytär Shirley lähtee Mooneyn mukaan autoajelulle luullen pääsevänsä tapaamaan mielisairaalaan joutunutta ystäväänsä. Näytelmän loppuun asti katsoja saa jännittää mitä Mooney on tehnyt tai jättänyt tekemättä entisen hirttäjän ainoalle tyttärelle.

Mietin niin esityksen jälkeen kuin muutamaa päivää myöhemmin luettuani Hangmenin draamatekstin, että mikä meitä ihmisiä aina joskus vaivaa. Miksi emme osaa aina olla ihmisiksi ja aiheutamme vain tuhoa ympärillemme? McDonagh on Hangmenissä onnistunut hyvin tuomaan esille ihmisyyden vähemmän imartelevia puolia kuten pikkumaisuuden, itsekeskeisyyden ja vääränlaisen ylpeyden sekä tekemään näistä piirteistä naurettavia. Komedia on vaikea laji. Onko parempi nauraa asioille, joita ei ole niin helppo hyväksyä, jotta niiden olemassaolosta tulisi siedettävämpiä?

Tämä ihmisyyden nurjemmalle puolelle nauraminen kiteytyi näytelmän loppupuolella Harryn joutuessa Pierrepointin henkisen löylytyksen kohteeksi antamastaan haastattelusta. Hirttäjä-Harryn kovan ulkokuoren alta paljastui kenties joskus tyhmänrohkeakin pikkupoika, joka loppujen lopuksi pelkää pihapiirin kovinta kiusaajaa. Ja Pierrepoint vaikutti pikkusieluiselta mulkvistilta, joka on antanut kollegan ajattelemattomien kommenttien mennä liikaa ihon alle. Osuiko Harry arkaan paikkaan? Luultavasti pelonsekaistakin kunnioitusta omana aikanaan saaneet valtion ammattihirttäjät olivatkin McDonaghin tulkinnassa heikkohermoisia nulikoita kisaamassa kumpi on kulmakunnan kingi. Pierrepoint taisi voittaa hiuskarvan verran.

Ammattihirttäjien kukkotappelu oli paikoin myös hyvin hämmentävää seurattavaa, ja en ole täysin varma olisinko halunnut nauraa niin usein kyseisen kohtauksen aikana. Harryn ja Pierrepointin sanailu nousi erityisen absurdeihin sfääreihin hirttäjien kinatessa työnsä laadusta. Esimerkiksi Harry oli vakuuttunut siitä, ettei ainakaan kukaan hänen ”asiakkaistaan” ole koskaan valittanut hänen tekemänsä työnsä laadusta.

Kenties reagoimme meissä hämmennystä aiheuttaviin asioihin joskus myös naurulla? Absurdit ja makaaberit heitot olivat näytelmän suola. Miten muuten ammattihirttäjän tunnelatautuneeseen ammattiylpeään pullisteluun voi reagoida? Huumori on onnistuessaan erittäin hyvä keino purkaa jännitystä jonkin vaikean tai tabuaiheen ympäriltä. Se, että nauroin ratketakseni Harryn ja Pierrepointin kukkotappelulle siitä kumpi heistä on Pohjois-Englannin tai oikeastaan koko Iso-Britannian paras ammattihirttäjä, kertonee minulle vain siitä, kuinka absurdi, älytön ja inhimillisesti mahdoton ajatus kuolemantuomio instituutiona on.

Suomessa on ilmeisesti nykyään oikeusministeri, joka muutamissa ulostuloissa medialle on antanut ymmärtää, että kuolemanrangaistuksen voisi ottaa takaisin käyttöön joissakin tilanteissa. Minulle katsojana ja lukijana näytelmä kenties antoi joitakin välineitä pohtia kuolemanrangaistusta ja omaa suhtautumistaan valtion harjoittamaan laillistettuun kansalaisten surmaamiseen. Esimerkiksi itse tulin pohtineeksi mitä tai ketä varten kuolemanrangaistus on edelleen olemassa joissakin päin maailmaa? Onko kyseessä kosto vai rangaistus tuomitulle? Onko kuolemanrangaistus korvaus murhatun omaisille vai valtiolle? Ja entä ne tapaukset, kun syytön on tuomittu kuolemaan?

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

Esitys nähty 16.2.2016

Rooleissa: Josef Davies, James Dryden, Johnny Flynn, Tony Hirst, John Hodgkinson, Bronwyn James, David Morrissey, Andy Nyman, Craig Parkinson, Ryan Pope, Sally Rogers, Mark Rose, Simon Rouse, Mitchell Baggott, Clio Davies, David Walker

Creative:

Writer Martin McDonagh

Director Matthew Dunster

Set and Costume Designer Anna Fleischle

Lighting Designer Joshua Carr

Sound Designer Ian Dickinson for Autograph Sound

Casting Director Amy Ball CDG

Assistant Director Roy Alexander Weise

Production Manager Jamie Maisey

Costume Supervisor Laura Hunt

Fight Director Kate Waters

Dialect Coach Zabarjad Salam