Hamlet ja The Greatest Thing

  
Tunnustan heti alkuun, että Benedict Cumberbatchin takia halusin nähdä Barbicanin Hamletin. Liput varattiin tunteja kestävän nettijonotuksen jännityksessä tuhansien muiden tavoin reilua vuotta aikaisemmin tietämättä lopullista roolitusta tai muitakaan yksityiskohtaisempia tietoja produktiosta. En kuitenkaan koe kuuluvani fanaattiseen Cumber-kollektiiviin tai millä nimellä hänen fanejaan kutsutaan tänä päivänä. Minua kiinnosti erityisesti nähdä kuinka televisiosta ja elokuvista tuttu näyttelijä onnistuu vakavassa ja ammattitaidon kypsyyttä vaativassa teatteriproduktiossa. Cumberbatch ei ole tuntematon tekijä teatterilavoilla, mutta Hamletissa on sitä jotakin, joka asettaa paljon odotuksia nimiroolin näyttelijään niin hyvässä kuin pahassa. Cumberbatch on vakuuttanut minut pääosin komediallisempien vivahteiden esille tuomisessa eri rooleissa sekä enemmän tai vähemmän eksyneiden poikkeusyksilöiden tulkitsijana. Ja toisena tunnustuksena tähän alkuun: en ole koskaan nähnyt Hamletia alkukielisenä teatteriesityksenä. Televisioelokuvina ja muina vastaavina kylläkin. Näistä kenties viimeisin näkemäni versio oli Gregory Doranin vuonna 2009 ohjaama Hamlet (nimiroolissa David Tennant).

Näin vuonna 2012 Helsingin kaupunginteatterissa Hamletin (ohjaus: Kari Heiskanen, Hamlet: Eero Aho). Pidin näkemästäni paljon. Produktio oli onnistunut puhaltamaan tuoretta henkeä yli 400 vuotta vanhaan näytelmään muun muassa rikkomalla lavan ja katsojan välistä rajaa. Tulkitsin esitystä nk. draamanjälkeisen teatterin jälkeläisenä, jossa katsoja ei katso ainoastaan esitystä jonkinlaisena alusta loppuun koettavana illuusiona vaan on pakotettu pohtimaan myös teatteritaiteen tekemistä ja olemusta. Helsingin kaupunginteatterin Hamlet oli myös psykologisesti uskottava hahmo 2010-luvulla kenties juuri edellä mainitsemastani syystä. En kokenut katsovani jotakin menneisyyden kruununperillistä henkisissä tuskissaan vaan nuorta aikuista, joka on ajautunut oman elämänsä marginaaliin, vaikka hänen pitäisi olla keskellä karsinaa. Tulkitkaa tämä mielikuva miten parhaaksi näette.

Barbicanin Hamlet Lyndsey Turnerin ohjauksessa oli monella tapaa perinteinen esitysversio Hamletista. Modernisointi oli toteutettu puvustuksella (joillekin Shakespeare-fanaatikoille ilmeisesti Hamletin parkatakki oli vaikea asia) ja sijoittamalla kohtauksia hieman eri aikakausille 1900-luvun sisällä. Nämä modernisoinnit jäivät minulle kuitenkin vajaiksi kokemuksiksi siihen nähden, että minulle ei ainakaan selvinnyt miksi Hamlet esimerkiksi maanpaossa ollessaan hyppäsi keskelle ensimmäistä maailmansotaa. Horation mahdollinen piilevä hipsteriys jäi minulle myös epäselväksi.

Eniten nikottelua esityksen näkemisen jälkeen minussa aiheutti Nature Boy -kappaleen käyttö. Näytelmä käynnistyi kappaleen soidessa Hamletin levysoittimessa. Tämä oli vielä aika kiva ”uusi juttu” Hamletin esitysperinteeseen, mutta loppupuolen miekkailukohtauksessa kappaleen käyttö oli jo hieman kiusaannuttavaa. Kun Hamlet on antamassa vastustajalleen Laertesille kuolettavaa iskua, kaikkien lavalla olevien näyttelijöiden liike hidastuu, biisi pärähtää soimaan ja tapahtuu kummallista ”taiteellista tanssia”. Mutustelin pidemmän aikaa kappaleen käyttöä produktiossa. The Timesin kriitikko Kate Maltby tylytti arviossaan Hamletin alempaan maanrakoon Moulin Rouge –sukupolven teatteriesityksenä. Tein kappaleen käytöstä omat keittiöpsykologiset johtopäätelmäni, joista myöhemmin lisää.

  
Suuri, suurempi, Hamlet

Hamlet on massiivinen teos. Kyseessä ei ole leppoisa 1,5 tunnin raina, jota katsellaan popkornia napostellen. Puhetta Hamletissa riittää ja useat monologit Shakespearen englannilla voivat kyseiseen kieleen tottumattomalle jäädä merkityksiltään vieraiksi. En tiedä onko Shakespearen englanti suojeltu koskematon aarre, jota ei voi missään tapauksessa modernisoida. Käännökset kuten suomennokset voivat taipua jo nykykielelle, mutta englanninkielisessä esitysperinteessä Shakespearen englanti on ja pysyy. Ja tämä saa minulta myös paljon ymmärrystä. Shakespearen englanti on kaunista ja mielikuviltaan usein hyvin rikasta. Parhaiten se aukeaa juuri ääneen lausuttuna. Huomaan itse joskus unohtuvani kuuntelemaan kieltä ja itse toiminta tai juonen eteneminen saattavat jäädä toissijaiseksi.

Barbicanin Hamlet väliajan kanssa kesti 3 tuntia. Puoliajan hengähdystauolla huomasin jääneeni kaipaamaan Helsingin kaupunginteatterin produktiota ja ”hulluuskohtauksissa” superrentoa Hamletia, joka heittää seriöösille opiskelijakaverilleen iloisen tervehdyksen: ”Horatio, mikä pössis?” Tästä näennäisestä kepeydestä huolimatta Helsingin kaupunginteatterin näytelmä oli vakavasti otettava Shakespeare-produktio. Hamleteja on erilaisia. Barbicanin Hamletkin kilahteli lavalla hullunhauskasti leikkisotilaana ja itse asiassa juuri näissä tilanteissa Cumberbatch oli kenties parhaimmillaan. On sääli, että komedianäyttelemistä ei aina arvosteta niin korkealle kuin traagisten hahmojen, viisaiden vanhusten tai pahisten näyttelemistä. Ja joskus ajattelen, että ihmiset on helpompi saada itkemään ja järkyttymään kuin nauramaan.

Kenties merkittävimmän painon Shakespearen Hamletille antaa kuitenkin sen ympärille kertynyt esityshistoria ja valtaisa arvostuslataus vuosisatojen saatossa. Hamlet on edelleen monelle näyttelijälle merkittävä meriitti roolikatalogissa. Itse näytelmäteksti kohtelee muita henkilöhahmoja vähempiarvoisena ja draaman keskiössä on Hamlet ja hänen traumansa isän kuolemasta ja äidin uudesta nopeasta avioliitosta isän veljen Claudiuksen kanssa, joka paljastuu kuningasveljensä murhaajaksi. Katsojan rooli on seurata, kuinka Hamlet selviää kurjasta tilastaan ja minkälaisia ratkaisuja hän tekee. Juoni toisin sanoen kietoutuu Hamletin selvitys-, paljastus ja kostotoimenpiteiden ympärille. Sivujuonteena on kuninkaan neuvonantajan Poloniuksen tyttären Ofelian suhde Hamletiin.

Pohdin pitkään Barbicanin esityksen jälkeen mitä annettavaa Hamletilla on tänä päivänä. Näytelmä kuuluu länsimaisen teatterin ja draamakirjallisuuden kaanoniin ja sellaisena sen arvo on kiistaton. Mutta kun näytelmää esitetään pääosin perinteisin draamateatterin keinoin, jään pohtimaan esityksen antia nykykatsojalle. Kuinka moni esimerkiksi tunnistaa itsensä kruununprinssiksi, joka on menettänyt kuningasisänsä vallanhimoiselle sedälleen? Tästä näkökulmasta ajatellen ymmärrän, että nykyhamletit kiinnitetään helposti vain nimiroolin esittäjien suoritukseen ja joita mennään katsomaan maineikkaan näyttelijän takia. Tai sitten Hamletia mennään katsomaan, koska se kuuluu yleissivistykseen. Vähän niin kuin Louvreen pakkaudutaan yhteen huoneeseen isolla joukolla pienen naista esittävän muotokuvamaalauksen eteen.

Näytelmä draamatekstinä ilman sille rakentuvaa esitystä herättää minussa lukemattomia (!) kysymyksiä. Toistaiseksi ratkaisemattomia Hamlet-kysymyksiäni ovat mm. Miksi Hamlet valitsi hulluuden esittämisen isänsä murhaajan paljastamisessa? Miksi Hamlet kohteli Ofeliaa niin tylysti? Miksi Horation rooli on kirjoitettu näytelmään? Onko hänen pääasiallinen tehtävänsä toimia monenlaisten viestien tuojana ja siinä sivussa Hamletin terapeuttina? Miksi kuningas oli tapettu? Murhasiko Claudius veljensä, jotta saisi kruunun vai naisen? Mikä on kuningattaren rooli näytelmässä? Helsingin kaupunginteatterin produktiossa hänet oli nostettu yhdeksi keskeiseksi syylliseksi miesvainajansa kohtaloon aikamoisena miestennielijänä. Barbicanin Gertrude oli enemmänkin poikansa tilasta huolestunut äiti, joka taisi kokea jonkinlaista syyllisyyttä Hamletin alamäestä. Lopun miekkailukohtauksessa Gertrude nousee pyyhkimään poikansa hikeä ja yleisöä hieman huvittaa äidin lempeä ele aikuista uhmakasta poikaansa kohtaan. Oliko Barbicanin Hamlet äitinsä silmissä edelleen pieni poika, jota rakastava äiti kiirehtii auttamaan tilanteessa kuin tilanteessa?

Näyttelijätyötä perinteitä kunnioittaen

Minulle kenties vaikuttavimman roolityön teki Ofeliaa näytellyt Siân Brooke. Ofelian hauraus yhdistettynä hämmennykseen Hamletin nopeasti muuttuneesta kohtelusta entistä mielitiettyään kohtaan välittyi permannon viimeiselle riville saakka. Hamlet hylkäsi rakastettunsa keskittyen maanisesti ”hulluuteensa” paljastaakseen isänsä murhaajan. Näin ollen Hamlet oikeastaan vaikutti aika infantiililta nuorukaiselta, jonka maailma pyörii hänen omien tunteiden ja ongelmien ympärillä välittämättä tekojensa seurauksista saati muiden tunteista.

Barbicanin produktio toi esille erityisesti kokeneiden näyttelijöiden ammattitaidon, jonka rinnalla moni nuorempi näyttelijä jäi jalkoihin. Helsingin kaupunginteatterin produktiossa itse asiassa tilanne oli päinvastainen. Voisiko olla niin, että nuorempi sukupolvi taipuu rohkeammin astumaan boksin ulkopuolelle tulkitessa myös perinteisiä massiivisten jalustojen päällä tukevasti kunnioitusta nauttivia draamatekstejä? Ja toisaalta näkisin, että ohjaajalla on tärkeä rooli katsojien aivojen kutittelussa, jolloin näyttelijä iästä tai kokemuksesta riippumatta on ohjaajan työkalu tämän vision toteutuksessa.

  
Mistä Barbicanin Hamlet kertoi? Ja keittiöpsykologin loppupäätelmä: Hamlet, kasva aikuiseksi

Produktion lavastus oli upea murrettuine sävyineen. Valaistuksessa nähtiin joitakin mielenkiintoisia näkyjä roolihahmojen mielenmaisemaan. Esimerkiksi kohtauksessa, jossa Hamlet uhittelee tappavansa Claudiuksen, Hamletin varjo liikkuu paholaismaisesti seinällä kuin tuoden esille kostoiskua suunnittelevan kruununperillisen ”pimeän puolen”. Hamletista sai näytelmän kuluessa helposti kuvan olosuhteiden uhrina ja traumatisoituneena poikana, joka kokee ylevää velvollisuutta isänsä kuoleman kostamisesta. Varjon pahaenteisesti tanssiva olemassaolo tahrasi prinssin puhtoista pintaa.

Barbicanin Hamletin teemat nousivat enemmän draamatekstistä ja vähemmän teatteritaiteen mahdollisuuksista tutkia näytelmätekstin eri reittejä ja ulottuvuuksia. Isän kuoleman aiheuttama trauma, äidin nopea uusi avioliitto ja kuinka reagoida syvään petokseen omassa lähipiirissä tuskin jäivät yhdellekään katsojalle epäselviksi. Hamlet on poissa tolaltaan ja maanisesti velloo kokemassaan vääryydessä.

Hamletin isän haamun kostovaatimus keskeisenä teemana tai Hamletin vahvana motiivina jäi vähemmälle huomiolle, sillä ohjaaja oli valinnut poikkeavan alun draamatekstin perinteisestä aloituksesta. Näytelmä ei käynnistynyt kohtaussarjalla, jossa ryhmä vartiosotilaita ja Horatio näkevät murhatun kuningashaamun vaan Hamletin huoneesta, jossa hän on viettämässä aikaa ja kuuntelee Nature Boy:ta levysoittimestaan. Kappaleessa yksinkertaisuudessaan vaativa elämänviisaus tulee maan ja merien yli matkanneen pojan suusta: ”The greatest thing you’ll ever learn is just to love and be loved in return”. Mihin suuntaan ohjaaja Lyndsey Turner halusi tällä valinnalla ohjata katsojia?

Kun ”The Greatest Thing” puuttuu

Rakkaus ei ole näytelmän kantava teema vaan pikemminkin sen poissaolo tai sen jonkinlainen ”väärin sijoittuminen”. Hamlet kieltää yllättäen rakastettunsa Ofelian. Katsoja voi myös miettiä uuden kuninkaan Claudiuksen motiiveja: rakastiko kuningas veljensä vaimoa ja siksi ryhtyi murhaajaksi vai valitsiko rakkaudettoman avioliiton veljensä vaimon kanssa, jotta sai kuninkaan kruunun itselleen? Kuningattarenkin rakkautta entiseen ja uuteen mieheensä katsoja voi pohtia samoin tavoin.

Ja kiinnostavaa rakkauden ja rakkaudettomuuden sekamelskassa on kuinka oikeastaan melkein ainoa henkilöhahmo, joka saa varauksetonta rakkautta osakseen on Hamlet. Häntä rakastavat niin Ofelia, kuningataräiti kuin ystävänsä Horatio. Hamlet näyttäytyy kuitenkin kykenemättömältä rakkauteen (antamaan rakkautta, osoittamaan rakkautta), sillä on kokemansa petoksen sumentama. Hänen ainoa ajatuksensa vaikuttaa olevan paljastaa äitinsä uusi puoliso isänsä murhaajana. Keittiöpsykologialla tekisi mieli tulkita, että Hamlet tekee tämän vain itsekkäistä syistä. Hän on kokenut tulleensa väärin kohdelluksi, vaikka häntä ei suoraan uhkaa mikään näytelmän alkutilanteessa. Isän haamu on todellinen ja vaativa, mutta suurempi vääryys Hamletille tuntuu olevan äidin tekemät valinnat. Ja nyt ehkä myös ymmärrän, miksi Hamletin ennakkomainonnassa käytettiin lapsia kuvaamaan näytelmän keskeisiä henkilöhahmoja. Keittiöpsykologi minussa haluaa nimittäin nyt myös todeta, että poikaparka ei ollut aikuisena miehenäkään päässyt irti äidistään. Kenties Hamlet kaikkein syvimmillä sisimmässään koki, että oma äiti oli pettänyt hänet. Tällaisessa tilanteessa tyttöystäväkin joutaa luostariin, koska on tärkeämpääkin tekemistä.

Kun rakkauden vääristyneet liikkeet saavat aikaan vinhaa kostoputkea, harva selviää hengissä.

Mätä Tanskan maalla oli vastavuoroisen rakkauden puute. Miehet janosivat murhakostoa kokemistaan vääryyksistä. Hamlet halusi kostaa kokemansa vääryyden ja isänsä kuoleman. Ofelian veljellä Laerteksella oli kostettavana niin sisarparkansa kuin isänsä Poloniuksen kuolemat. Hamlet oli syypää molempiin. Ja kostoa taisi haluta myös entinen kuningasvainaa. Ja kun tähän vielä ynnätään naiset, jotka rakastuivat vääriin miehiin, on tragedia valmis kokonaisuus. Missä ”the greatest thing” jää uupumaan, siellä kokonaisia kuningassukuja kuolee päivässä.

Näytelmän lopussa katsoja todistaa pikaisen sarjan kuolemia, mikä ei ole yllätys Shakespeareä lukeneelle tai näytelmiä katsoneelle. Kriisiä rakennetaan, väärinkäsityksiä tapahtuu, ihmiset ovat väärissä paikoissa vääriin aikoihin, ihmisiä petetään usein vallan lisäämisen takia ja lopussa ”kaikki kuolevat” olivat he sitten syyllisiä tai viattomia. Ofelia murtuu ensimmäisenä ja tekee itsemurhan surressaan isäänsä, jonka Hamlet vahingossa tappoi. Tätä seuraa Ofelian haudan kaivuukohtaus, jossa Shakespeare on kirjoittanut tyylilleen ominaisen tapaansa lyhyen näennäisesti komediallisen jakson tragedian vastapainoksi. Ennen dramaattista ja väistämätöntä loppuratkaisua katsoja viedään hetkeksi pohtimaan muita asioita ja nauramaan ihmisyyden kummallisuuksille ja pienuuksille. Lyhyt hengähdystauko ennen kuin näytelmän ”kaikki loput” merkittävät hahmot pääsevät tai päästävät itsensä hengiltä.

Kuningatar juo puolisonsa Hamletille tarkoitetusta myrkkymaljasta, kuningas saa juodakseen samasta maljasta Hamletin vihdoinkin purkaessa vihaansa – tai olisiko Hamlet sittenkin iskenyt Claudiusta miekalla ensin? Sisarensa Ofelian ja isänsä Poloniuksen menettänyt kostonjanoinen Laertes ei kuole huikkaan myrkkymaljasta vaan omaan ansaansa. Laertes ja kuningas Claudius olivat suunnitelleet epävakaaksi toteamansa Hamletin murhaa. Laertesin osuus oli haavoittaa Hamlet myrkytetyllä miekalla kaksintaistelussa ja Claudiuksen osuus oli myrkyttää Hamlet tarjoamallaan maljalla. Miekkaan tarttunut Laertes kuoli kuitenkin omaan miekkaansa Hamletin häntä sillä sohaistaessa. Ja Hamlet kuolee myös lopuksi. Horatio jää kaipaamaan ystäväänsä ja Norja tulee paikalle ihmettelemään ruumiiden määrää ja ottaa Tanskan maan haltuunsa.

Barbicanin Hamlet oli pääosiltaan perinteinen produktio klassikkodraamasta ja sellaisena erinomaisen toimiva kokonaisuus ja viihdyttävä. Tai niin viihdyttävä kuin Shakespearen Hamlet voi ylipäätään olla. Tiedättehän?

Teksti ja kuvat: Heidi Kusmin-Bergenstad

Esitys nähty 7.9.2015 Lontoon Barbicanissa

Näyttelijät: Barry Aird, Eddie Arnold, Leo Bill (Horatio), Siân Brooke (Ofelia), Nigel Carrington, Ruairi Conaghan, Benedict Cumberbatch (Hamlet), Rudi Dharmalingam, Colin Haigh, Paul Ham, Diveen Henry, Anastasia Hille (Gertrude), Ciarán Hinds (Claudius), Kobna Holdbrook-Smith (Laertes), Karl Johnson (kummitus, haudankaivaja), Jim Norton (Polonius), Amaka Okafor, Dan Parr, Jan Shepherd, Morag Siller, Matthew Steer, Sergo Vares ja Dwane Walcott

Ohjaus: Lyndsey Turner

Lavastus: Es Devlin

Valaistus: Jane Cox