Euripides: Bakkhai, Almeida Theatre – jumalista ja ihmisistä


Bakkhai jäi ateenalaisen Euripideen viimeiseksi näytelmäksi. Se ensiesitettiin 405 eaa Ateenassa noin vuosi tragediakirjailijan kuoleman jälkeen. Kirjailija-kriitikko Daniel Mendelsohn arvelee Bakkhain olevan vastaus Euripideen saamalle aikalaiskritiikille, jota komediakirjailija Aristofanes esitti hänelle näytelmässä Thesmophoriazousae (Naiset, jotka juhlivat Thesmophoriaa). Komedia kertoo ateenalaisista naisista, jotka viettävät vain naisille tarkoitettua vuosittaista juhlaa hedelmällisyyden jumalan Demeterin kunniaksi. Tällä kertaa he kuitenkin käyttävät juhlaa ilmeisesti jonkinlaisena tekosyynä kostaakseen Euripideelle, sillä he eivät pidä tämän näytelmien naiskuvasta (Faidra ja Medeia). Näytelmässä Euripides puettaa vanhan sukulaismiehensä naisen vaatteisiin, jotta tämä voisi vakoilla naisten toimia Euripideelle. Valenainen kuitenkin paljastuu ja Euripides tulee pelastamaan sukulaismiehen naisten käsistä. Pelastusoperaatio on kuvattu Mendelsohnin mukaan farssina, jonka ainekset on poimittu Euripideen näytelmistä, joissa kriiseihin tai avuttomiin tilanteisiin ajautuneita naisia pelastetaan. Aristofanesin komedia saa onnellisen lopun Euripideen vannoessa ettei koskaan loukkaa ateenalaisia naisia.

Kun jumalaa on loukattu

Pentheus on Theban kuningas ja mahtavaa jumalista polveutuvaa sukua. Hänen isoisänsä on Kadmos, Theban kaupungin perustaja ja yksi antiikin Kreikan heeroksista. Kadmoksen isoisä on Poseidon ja näin hänen sukujuurensa ulottuvat aina mytologisen maailman alkuhahmoihin Uranukseen ja Gaiaan. Delfoin oraakkeli ennustaa Kadmokselle suurta tulevaisuutta mahtavan kaupungin perustajana. Theban perustamispaikalla Kadmos taistelee muun muassa lohikäärmettä vastaan, jonka hampaan hän iskee Athenan neuvosta maahan. Maasta nousee vahva armeija (spartoi), jonka Kadmos saa tuhottua viittä miestä lukuun ottamatta, joista tulee myöhemmin hänen apureitaan kaupungin perustamiseksi. Yksi näistä miehistä on Echion, jolle hän naittaa tyttärensä Agaven. Pentheus on Echionin ja Agaven poika. Bakkhaissa Kadmos on jo vanha mies, joka on aiemmin luovuttanut kruununsa Pentheukselle.

Bakkhain lähtökohtana on Theban kuninkaan Pentheuksen epäilevä asenne vieraspaikkakuntalaisten uskonnollisia menoja ja sitä harjoittavia naisia kohtaan. Dionysoksen kulttimenot ovat ainoastaan naisille tarkoitetut ja niistä kerrotaan villejä tarinoita kaupungissa alkoholin ja seksin kyllästyttäminä bakkanaaleina. Kaiken lisäksi kuninkaan oma äiti Agave on liittynyt näiden epäilystä herättävien naisten joukkoon. Pentheukselle erityistä mielipahaa vaikuttaa kuitenkin aiheuttavan kaunis nuori mies, jonka näytelmän katsoja tietää olevan jumala Dionysos. Epäilyttävä muukalainen on syytettynä naisten villitsemisestä ja epäjärjestyksen tuomisesta kaupunkiin.

Tarinan edetessä Pantheus onnistuu vangitsemaan häiriötä aiheuttavan muukalaisen. Jumala ei kuitenkaan pysy pitkään vangittuna ja Pentheus lähtee karkulaisen perään. Etsintöjen tiimellyksessä kuninkaan arvovaltaa kuvaava kallis pukukin hajoaa ja lopulta Pentheus joutuu myöntämään tappionsa erikoisen nuorukaisen voimien edessä. Aiemmin niin maskuliinista uhittelua täynnä oleva kuningas suostuu mihin tahansa, jotta pääsee seuraamaan naisten salaisia riittejä ja näin hän antaa itsensä pukeutua naiseksi. Dionysos auttaa kuin parhaan ystävättären lailla Pentheusta uusiin vaatteisiin ja opastaa kuinka Bakkhoksen menoihin tulee osallistua.

Dionysoksella on kuitenkin omat syynsä rangaista Pentheusta ja kuninkaan sukua. He eivät tunnusta Dionysosta jumalaksi vaan pitävät tätä ulkomaalaisena vierasperäisenä lisänä jumalien pantheonissa. Dionysos on tullut vanhaan kotikaupunkiinsa näyttämään voimansa jumalana. Dionysoksen isä on jumala Zeus ja äiti Kadmoksen tytär Semele. Pentheus ja Dionysos ovat oikeastaan siis serkuksia ja Kadmos on myös Dionysoksen isoisä. Semele menehtyi ennen jumalpojan syntymää ja Zeus kantoi Dionysosta reisikohdussaan. Dionysos näytelmän alussa muistuttaa katsojia tästä erityisestä menneisyydestään ja syntytavastaan. Kadmoksen suvulle hän on kuitenkin kenties vain avioton lapsi tai jollakin tavalla kiusallinen tahra mahtisuvun tarinassa.

Pentheusta varoitetaan näytelmän eri vaiheissa sotkeutumasta jumalallisiin toimiin ja olla asettumasta itse Dionysosta vastaan, sillä jumala tulee aina voittamaan ihmisen. Varoittelut eivät kuitenkaan pysäytä itsevarmuutta uhkuvaa kuningasta ja hänen hybriksensä rangaistaan erityisen tylyllä kuolemalla ja näin jumala saa laitettua niskuroivan kuningassuvun ruotuun.

Bakkhain tekstissä nousee ajoittain esille hybris, jolla tarkoitetaan vääränlaista ylpeyttä, ylimielisyyttä, liiallista itserakkautta ja oman edun tavoittelua. Kyse on loukkauksesta, joka tuottaa mielihyvää ja etua itselle usein toisen kustannuksella. Hybriksen vallassa toimiva ihminen ei kulje ”kultaista keskitietä” vaan rikkoo yhteisön sääntöjä vääränlaisella toiminnalla. Hybris ymmärrettiin niin jumalia kuin ihmisiä kohtaan osoitettuna moraalittomana toimintana, joka ansaitsee rangaistuksen. Pentheus oli syyllistynyt hybrikseen (sana toistuu Dionysoksen tuomioissa koppavalle kuninkaalle) ja sai rangaistuksen.

Antiikin näytelmien perinteen mukaisesti esityksessä ei näytetä Pentheuksen raakaa kuolemaa ruumiin repimisestä kappaleiksi, vaan tapahtuneesta varsin yksityiskohtaisesti tulee kertomaan sanansaattaja. Näytelmän loppukohtauksissa tulee Bakkhain kenties vaikuttavimmat ja näytelmän tunnetuimmat vuorosanat. Euripides on kirjoittanut ne katuvan ja mahtavan sukunsa tuhon nähneelle Kadmokselle kohtauksessa tyttärensä Agaven kanssa.

Agave uskoo tappaneensa leijonan, jonka päätä hän kuvittelee esittelevän kepin nokassa. Todellisuudessa hän kannattelee raatelemansa pojan päätä. Tapahtuneesta murtunut vanha Kadmos palauttaa tyttärensä todellisuuteen lyhyiden täsmällisten kysymysten kautta. Kyse on tunnistamisprosessista mikä on todellista ja konkreettista siinä hetkessä, jossa ihminen on.

Ja lopulta Kadmos on täysin alistunut kohtaloonsa jumalalle pokkuroivan kuningassuvun jäsenenä ja ylistää Dionysosta jumalana, mutta surussaan kuitenkin näkee, että jumalien ei tulisi koskaan muistuttaa ihmistä vihassaan (”Gods should not resemble humans in their anger”). Kadmos ja Agave joutuvat maanpakoon ilman yhteisön suomaa turvaa, jonka voi kuvitella olevan erityisen kohtalokasta naiselle ilman perheen tai puolison suomaa turvaa.

Euripideen traagiset naiset

Euripides (480 – 406 eaa) uudisti tragedian genreä. Hän ei keskittynyt Aiskhyloksen ja aikalaisensa Sofokleen tavoin poikkeusyksilöihin vaan toi tragedioiden hahmoihin realismia ja säröisyyttä, joka teki hahmoista jälkipolville psykologisesti uskottavampia. Euripides tunnetaan erityisesti normeista poikkeavien mielentilojen, hulluuskohtauksien ja näitä seuraavien väkivaltaisten ratkaisujen loppupuinnin kuvaajana. Euripides kirjoitti usein mieleltään järkkyneiden ihmisten ”palautumisia” todellisuuteen. Näissä on usein katharsiksen synnyttämisen aiheita katsojille. Katharsiksesta lisää hieman myöhemmin.

Erityisesti Euripideen naishahmot kykenevät mielipuolisiin veritekoihin. Bakkhain Agave ei ole tästä poikkeus ja vaikuttaa olevan jälleen yksi nainen muiden raakoihin ja käsittämättömiin tekoihin kykenevien naisten sarjassa. Medeia tappoi (muun muassa) omat lapsensa tullessaan petetyksi ja hylätyksi lasten isän toimesta. Faidra rakastui puolestaan poikapuoleensa Hippolytokseen, ja kun viettelyspyrinnöt eivät onnistuneet, Faidra valehtelee miehelleen Theseukselle Hippolytoksen tehneen hänelle väkivaltaa. Theseus ajaa Hippolytoksen maanpakoon kohtalokkain seurauksin. Faidra päätyy lopulta itsemurhaan.

Medeian ja Faidran tekojen motiivit ovat henkilöhahmosta nousevia vahvoja tunteita, vaikkakin jumalilla on oma osuutensa näihin onnettomuuksiin. Mustasukkaisuus on vahva ja usein Euripideen naisiin ja jumalnaisiin liittämä tunne, jonka takia äidit ja äitipuolet tuhoutuvat surmatessaan jälkikasvuaan. Agaven kohtalokasta tekoa ei kuitenkaan ohjannut mustasukkaisuus. Hän toimi uskonnollisessa hurmoksessa ymmärtämättä minkälaiseen surmatekoon hän oli ryhtynyt. Agave on ikään kuin jumalallinen pelinappula Dionysoksen rakentamassa kostossa.

Teatterista antiikin Kreikassa

Dionysos on viinin, hedelmällisyyden, ekstaattisen hurmion ja teatterin jumala. Antiikin Kreikan tragediat kirjoitettiin lähes poikkeuksetta tragediakilpailuihin, joiden satoa ensiesitettiin Dionysokselle omistettuna juhlana maaliskuussa Ateenassa Dionysoksen teatterissa. Vuotuisen Dionysian kilpailuun osallistuttiin kolmella näytelmällä ja yhdellä satiirilla, jonka tarkoitus oli ilmeisesti keventää tunnelmaa tragediaputken jälkeen. Kilpailuun pääsi mukaan kolme tragediakirjailijaa, jotka tuomaristo laittoi paremmuusjärjestykseen juhlan loputtua nähtyjen esitysten perusteella. Euripides hävisi usein Sofokleelle. Jälkipolville Euripideen tragedioita on kuitenkin säilynyt eniten aikalaisten näytelmäkirjailijoiden teksteistä, sillä Euripides arvotettiin korkealle myöhemmin hellenistisellä kaudella. Hänen tekstejään toisin sanoen kopioitiin ja säilytettiin parhaiten muihin verrattuna.

Antiikin Kreikassa harvoin keksittiin luovasti uusia näytelmäaiheita. Tragediakirjailijat käyttivät yleisön jo entuudestaan tuntemia kertomuksia. Näin vaikkapa Sofokleen Oidipuksen kärsimys tai Pentheuksen karmiva loppu eivät tulleet yleisölle useinkaan yllätyksenä. Kiinnostavaa tällöin onkin kuinka esitys kuljettaa tarinaa ja minkälaisia tunteita näytelmä herättää. Tragediakilpailujen voittaja kenties onnistui parhaiten vaikuttamaan katsojansa tunnettujen tarinoiden tulkinnoissa.

Katharsiksen käsite on keskeinen pohtiessa antiikin Kreikan tragedioita. Se on alun perin Aristoteleen Runousopista, jonka säilyneessä osassa käsitellään mm. tragediaa. Aristoteles kirjoitti Runousopin 330 – 320 eaa, noin sata vuotta Ateenan tragediakirjailijoiden kuten Sofokleen ja Euripideen jälkeen. Käsite on kiistelty, ja sitä ei ole kyetty tyhjentävästi määrittelemään.

Sari Kivistö kuvailee katharsista Aristotelesta mukaillen tunteiden puhdistumisena, moraalin jalostumisena ja älyllisenä kirkastumisena, jotka ovat tragedian seuraamisen tulosta. Aristoteleelle tragedian tarkoitus oli opettaa katsojia oikeasta moraalista herättämällä katsojissa pelon ja säälin tunteita. Nämä negatiiviset tunteet fiktiivisen esityksen aikana Aristoteleen mukaan tasapainottavat ihmisistä luoden katharsiksena kutsutun tilan.

Aristoteleen mukaan parhaissa tragedioissa tuli olla tietyt elementit läsnä. Keskushahmon tulee olla traaginen siihen nähden, että hän on tehnyt usein tietämättään jonkin suuren erehdyksen, joka koituu tämän kohtaloksi näytelmän loppupuolella. Onnettomuudet eivät tapahdu sattumasta. Ne syttyvät ja kehittyvät nopeasti ja yllättäen keskushenkilölle. Joskus tämän tyyppisistä näytelmistä voi saada sellaisen kuvan kuin koko muu näytelmä olisi ikään kuin yhden kohtalon turmeleman henkilön elämän täysin mullistavan tapahtuman valmistelua. Kohtalon sanelemaa käännettä tulisi Aristoteleen mukaan seurata tilanteen tunnistaminen, jossa keskushenkilö näkee usein tietämättä tekemänsä erehdyksen taakse. Näin esimerkiksi kuningas Oidipuksen kohdalla, joka lopulta ja liian myöhään ymmärtää asioiden todellisen tilan. Tai Kadmoksen todistaessa sukunsa tuhon tai Agaven herätessä todellisuuteen surmatyönsä jälkeen.

Kolme miestä ja kuoro

Almeidan Bakkhain näyttelijäryhmään kuului antiikin Kreikan teatteriperinteen mukaisesti 3 miestä useammassa puherooleissa eri kohtauksissa. Näistä kenties mielenkiintoisin yhdistelmä osui Bertie Carvelille, joka näytteli niin ylimielisen kuninkaan Pentheuksen sekä kuninkaan äidin Agaven roolit. Carvel esitti toisin sanoen syyt, jotka suututtivat jumalan ja jumalan langettaman rangaistuksen. Protagonistina Dionysosta ja erinäisiä pienempiä rooleja kuten lopussa kuolemasta kertovaa sanansaattajaa näytteli Ben Whishaw. Kiinnostavaa tässä yhdistelmässä oli se, kuinka jumalallinen valta (Dionysos) ja kostontarve (halveksittu jumala) yhdistyivät veriteon kuvaamiseen. Whishaw jumalana langetti tuomion ja myöhemmin pelonsekaisissa tunteissa olevana sanansaattajana kertoi kuinka tuomio oli laitettu käytäntöön. Kolmannessa puheroolissa Kevin Harvey näytteli Kadmosta sekä joitakin pienempiä rooleja.

Antiikin Kreikassa nainen ei päässyt lavalle ja luultavasti näytelmien seuraaminenkin oli heiltä kielletty. Kuoro-osuuksia esittivätkin usein nuoret miehet. Almeidan produktiossa naiset oli kuitenkin päästetty lavalle ja kuoro toimikin parhaiten juuri naisten joukkovoimana kommentoimassa ja kuvailemassa naisten kokemuksia. Kuoro poistui harvoin lavalta ja jäikin usein vaitonaisena tarkkailemaan mitä miehet heistä puhuivat. Kuoron laulu- ja tanssiosuuksissa oli alkukantaista tenhoa, jotka muistuttivat shamanistisia rituaaleja sekä afrikkalaisia naisten lauluja ja tansseja. Bakkhain kuoron naiset olivat voimakkaita, rohkeita, viisaita ja osoittivat vahvuuttaan. Naisryhmään verraten mieshahmot esiintyivät usein neuvottomina, tunteellisina ja peloissaan olevina. Minulle naiskatsojana ei välittynyt kuorosta tai näytelmän naisryhmästä kuitenkaan vaikutelmaa verenhimoisena joukkona vaan enemmänkin naissukupuolta vapauttavana tai voimistavana ryhmänä. Kuoron kostopuhe oli vähäisessä osassa.

Almeidan Bakkhai-produktio teki mielestäni onnistuneen valinnan roolittaessaan kuningas Pentheuksen ja Agaven rooleihin saman näyttelijän. Bertie Carvel teki loistavaa näyttelijätyötä. Pentheuksena hän oli sovinismiin taipuvainen aggressiivinen pukumies. Puku kuitenkin poistui kahteen otteeseen Pentheuksen päältä. Ensimmäisen kerran se nähtiin rikkoontuneena hänen ajaessa takaa Dionysosta kohtauksessa, jossa kuninkaan arvovalta oli murenemassa. Toisen kerran Pentheus käyttää viimeisenä oljenkortena bakkanaalien lopettamiseksi miehisen vallan kokonaisvaltaista riisumista pukeutuen naisten vaatteisiin, jotta pääsee vakoilemaan naisten salaisia menoja. Pentheus naisten vaatteissa oli yltiökorostuneen naisellisia stereotypioita esille tuova. Katsojan tehtäväksi jäi valita, miten suhtautua naista esittävään tai matkivaan Pentheukseen. Useat nauroivat miehelle naisen vaatteissa. Huomasin itse myös hieman ärsyyntyneeni Pentheuksen kapeasta maneereihin tarrautuvasta naiskuvasta jonkinlaisena höpsönä ulkonäkökeskeisenä nillittäjänä.

Ja näytelmän edetessä Carvel osoitti kuinka mies voi esittää uskottavasti naista. Bertie Carvel näytteli loppukohtauksissa Agavea. Pentheuksen ylikorostuneen naiselliset maneerit olivat poissa. Siirtymä mahtailevasta Pentheuksesta poikaansa surevaan äitiin oli vaikuttava.

Dionysos oli ajoittain sukupuoleton tai sukupuolirooleja sekoittava hahmo. Esiintyessään naisen pitkässä iltapukumaisessa yksinkertaisessa mekossa, kasvoiltaan miehinen jumala ei naurattanut yleisöä. Niin feminiinisen kuin maskuliinisen puolen esille tuominen viinin, teatterin ja hurmostilojen jumalalle oli luonnollista. Dionysos oli oikeastaan aika gender fluid jumala. Hän oli tilanteesta riippuen kuin ”yksi sisarista” , koppava nuori mies sekä paholaismainen pimeä hahmo.

Ben Whishawn Dionysos oli monipuolinen, kujeileva ja no – jumalallinen. Kiinnitin toistuvasti huomiota Whishawn mimiikkaan joissakin kohtauksissa. Hän teki käsillä ja yläkeholla toistuvaa liikesarjaa joidenkin puheosuuksien aikana ja näiden päätyttyä. En tiedä oliko käsiliikesarjoilla jokin tunnettu merkitys, mutta minulle ne antoivat vaikutelman jonkinlaisesta tuonpuoleisuuden murtumisesta ihmisten todellisuuteen. Ne tuntuivat niin ”jumala on puhunut” –tyyppiseltä vahvistukselta, kuin jonkinlaiselta pakottavalta tavalta rikkoa ihmiskehon normaalia toimintaa ikään kuin jumaluus pyrkisi kehosta läpi.

Naisista, miehistä ja vähän muukalaisuudesta

Näytelmässä oli mielestäni useita teemoja, joista sukupuolen teema oli kenties kaikkein selkein. Naisen ja miehen rajoja rikottiin kiinnostavasti niin visuaalisin keinoin kuin tarinan kerronnan sisällä. Dionysos valeasussaan nuorena naisia villitsevänä miehenä pukeutui naisten pitkään mekkoon. Hän oli kuin yksi ”siskoista”. Naiset esitettiin vahvoina, joiden edessä mies vaikutti ”heikommalta sukupuolelta”, joka on välittömästi hukassa, kun sukupuolijärjestystä rikotaan ja naiset saavat omaa toimijuutta ja päätäntävaltaa.

Antiikin Kreikassa ymmärtääkseni naiskuva oli sellainen, jossa mies on täydellisen ihmisen kuva ja nainen vähemmän täydellinen ihminen. Platonin Pidoista toki saa yhden juhlijan suusta kuulla myyttisen kertomuksen ihmisen alkuajoista, jolloin ihminen oli sukupuoleton kunnes hänet jaettiin kahdeksi (usein mieheksi ja naiseksi), jotka ajautuivat etsimään omaa vastinpariaan. Pitojen tarinankertojat kertovat rakkaudesta sen eri muodoissaan. Pidot on kirjoitettu muutama vuosikymmen Euripideen jälkeen.

Ja vaikka Bakkhaissa miehet pääasiallisesti vaikuttavat kokevan naisten aktiivisen toimijuuden uhkana, niin Euripides ei näytelmässä tuo esille tai korosta kultin mainetta seksuaalisen vapauden ja viinin yltäkylläisen juomisen kulttina vaan enemmänkin jonkinlaisena naisryhmän solidaarisuuden ilmentymänä. Agaven raaka surmatyö tapahtui kultin sisällä, mutta ainoastaan kostoa janoavan jumalan niin salliessa.

Pentheus kalliiseen pukuunsa verhottuna antoi vaikutelman voimakkaasta johtajasta, mutta menettäessään pukunsa jahdatessaan Dionysos-muukalaista (puku rikkoutuu ja likaantuu ajojahdin aikana) kuningas näyttäytyy heikkona ja avuttomana, joka suostuu laittamaan naisten vaatteet päälleen, jotta pääsisi tavoitteeseensa. Katsojan arvioitavaksi jää nauttiko kuningas naisten vaatteisiin pukeutumisesta. Pentheus vaikutti olevan hieman ylpeä uusista vaatteistaan ja kantoi huolta riittävistä naiseuden maneereista ja koristuksista, jotta olisi uskottava naisena. Tavoite paljastaa naisten hurjiksi väitetyt menot ja heitä villinnyt nuori muukalainen vaikuttivat pukeutumisleikissä hetkellisesti toissijaiselta. Ja kun oli toiminnan aika eli Pentheuksen tuli siirtyä seuraamaan naisten menoja vuoren laella, hän pelkää, että hänen alamaisensa näkisivät hänet, mikä olisi luultavimmin ollut välitön arvovallan murennus johtajalle.

Sukupuolisuus ei kuitenkaan ollut näytelmän ainoa teema. Bakkhai kommentoi myös toiseutta (mitä antiikin Kreikassa naiseuskin täydellisenä pidettyyn mieheen oli) ja muukalaisuutta. Pentheus piti Dionysoksen kulttia vieraan kansan kulttina ja siksi epäilyttävänä. Theballa oli jo omat vanhat perinteikkäät jumalansa ja komea jumalista sekä mytologian alkuajoista periytyvä menneisyytensä. Ja vaikka Dionysos olikin Zeuksen poika, niin silti varsin epäilyttävä sellainen. Dionysos-kultti oli uusi nousukas perinteiden rinnalla. Ja uudesta oli päästävä eroon, koska se rikkoi establishmentiä.

*

Esityksessä oli käytetty tänä vuonna valmistunutta Anne Carsonin englanninnosta. Kieli oli sujuvaa nykyenglantia, johon oli jätetty riittävästi minun makuuni kreikankielisiä sanoja. Dionysos kuvaili itsensä daimoniksi:

”I am something supernatural – not exactly god, ghost, spirit, angel, principle or element – There is no term for it in English. In Greek they say daimon – can we just use that?”

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

Esitys nähty Almeida teatterissa Lontoossa 4.9.2015

Näyttelijät: Bertie Carvel, Amiera Darwish, Aruhan Galieva, Eugenia Georgieva, Kaisa Hammarlund, Kevin Harvey, Helen Hobson, Hazel Holder, Melanie La Barrie, Elinor Lawless, Catherine May, Belinda Sykes ja Ben Whishaw

Ohjaus: James Macdonald

Musiikillinen ohjaus: Lindy Tennent-Brown

Apuohjaus: Jessica Edwards

Muut luovat taiteilijat: Antony McDonald, Orlando Gough, Peter Mumford, Paul Arditti, Jonathan Burrows, Gillie Kleiman, Ilona Karas ja Patsy Rodenberg.

Lähteet:

Euripides: Bakkhai, A New Version by Anne Carson (Oberon Classics, 2015)

Daniel Mendelsohn: Ecstasy and Terror, Almeida Theatren käsiohjelma näytelmään Bakkhai

Sari Kivistö: Kreikan teatteri ja draamakirjallisuus, kokoelmassa ”Kirjallisuus antiikin maailmassa” (Sari Kivistö, H.K. Riikonen, Erja Salmenkivi, Raija Sarasti-Wilenius, Kustannusosakeyhtiö Teos, 2007)