Joskus minulle käy runoja lukiessa ja etenkin kotimaista nykyrunoutta lukiessa niin, että kadotan tekstin ja alan ajatella omia. Nämä “omat” ovat usein kielenleikkiä, oivalluksia, hihityksiä ja tapoja nähdä toisin. Hyvä runous tekee tätä minulle. Tästä tunnistan itselleni hyvän nykyrunouden. Kuljen tekstin ulkopuolelle ja kun olen ajatteluni ajatellut, niin jatkan taas tekstin parissa.
Spiraalia lukiessa ajatukseni lähtivät jälleen liikkeelle. Kerkesin poimita niistä joitakin:
Paikallaan huojuvat kevenevät epämääräisyyksistään. Tyhjenevät sanoista ja täyttyvät ajatuksilla, jotka putoavat tai läikkyvät ihmisen muodosta reunoilta yli. Sinne ne menevät. Hei-hei.
Meditaatio liikkeessä. Pyörivä. Jalat paikoillaan ja ihminen pyörii. Paikoillaan pyörii. Tulee spiraali. Ihmisen mukana kulkevat tämän ajatukset.
Kun keinuu kehää aikansa, niin tulevatko vastaan hetki sitten pudotetut mietteet? Ovatko ne uusia vai tunnistaako ne samoiksi vanhoiksi? Ovatko ne tuulettuneet? Näkeekö ihminen nuo ajatukset?
Tasapainoaisti on korvassa. Haihtuvat vuoret.
Oivallus erottaa ihmisen toisesta. Ehkä lopullisesti.
Ja sitten on jalkoja. Kaksi ja yksi neljä. Miesten (alastomia), naisten (puettuja) ja lasten (sieviä). Jalkoja ilman päitä. Lapsen jaloilla on myös kädet. Ja naisen jaloilla varpaita. Tämäpä kummallista.
Kulkeminen maalla, meressä ja ilmassa. Siellä menevät jalat, kun eivät pysy paikoillaan.
Ja lopulta jalat katoavat paperilta.
Minne se meni? Tai alussa – Mistä se tuli?
Aina menossa. Aika menossa. Se on aika. Jos ei olisi aikaa, ei olisi menoja.
Tunnustan heti alkuunsa, että en ole koskaan lukenut Topeliuksen satua Koivu ja tähti. Kyllä meillä satuja luettiin lapsena ja joukossa paljon klassikkokamaa, mutta Koivu ja tähti jäi kokematta. Ymmärrän sen kuitenkin eräänlaisena suomalaisuuden kuvauksena, jossa koivu kuuluu kotipihalla ja Pohjantähti toimii toisenlaisena kiintopisteenä. Sadun sisarukset (tyttö ja poika) ikävöivät synnyinmaataan Suomea ja Jumala kaitsee Suomen kansaa (lapsia) synkällä exodusmatkalla kohti luvattua maata, Suomea. Kansallisteatterin Koivussa ja tähdessä joukko ihmisiä joutuu pakon edessä myös vaaralliselle vaellukselle, mutta päämäärä ja vaelluksen tavoitteet eivät ole niin selkeät.
Pirkko Saision uusimmassa näytelmässä, jolla juhlistetaan satavuotiasta itsenäistä Suomea, kuvataan kuinka eri aikoina torpassa metsän keskellä elävä suomalainen kohtaa ulkoapäin tulevat muutokset. Näytelmä rakentuu historiallisiin kuvaelmiin ja luontokuvaelmiin sekä niitä kehystävään tarinaan, joka sijoittuu noin suurin piirtein nykyaikaan, jossa joukko suomalaisia viettää mökkielämää. Historialliset kuvaelmat kertovat paloja suomalaista historiaa ja kuinka kurjasti asiat ovat joskus olleet. On köyhyyttä, nälänhätää ja sotia. Luontokuvaelmat kommentoivat tai sitten ovat kommentoimatta ihmisten toimia. Puut, eläimet ja linnut elävät omaa elämäänsä pääosin ilman ihmistä, ihmisten sotia ja kulttuureja, vaikka kärsivätkin niistä.
Näytelmän keskushenkilöinä ovat sisarukset Hagar ja Kristoffer, joiden kautta asioita kerrotaan. Sisaruksilla on omat toisistaan erottuvat luonteenpiirteensä. Hagar on omapäinen luonnonlapsi, joka ei herroja kumartele ja rakastaa veljeää välillä intensiivisen mustasukkaisesti. Kristoffer puolestaan joutuu kokemaan jos minkälaista kodistariistämistä, kuten orjuuden lapsena Venäjällä (kasakat vei) tai värväysprosessin armeijaan Ruotsin takamailta (siis Suomesta). Torpan elämää kuvataan pitkällä aikajanalla aina Ruotsin ja Venäjän vallan alta talvi- tai jatkosotaan asti.
Kuvaelmat katkovat nykyaikaan sijoittuvaa tarinaa pääosin keski-ikäisistä suomalaisista mökillä viettämässä rapujuhlaa. Hagar ja Kristoffer omistavat kesämökin. Se on suvun vanha torppa metsän keskellä, jonne ei ole tietä. Vieraat saapuvat paikalle jalan ja ilta voi alkaa. Vieraista yksi tuo mökki-iltaan erityisen vieraan, joka paljastuu valtaisaksi Leninin kokovartalopatsaaksi. Näytelmä kehittyy ensimmäisen puoliskon historiakuvaelmakavalkadista puoliajan jälkeen yhä absurdimmaksi puskafarssiksi, joka saa dystooppisia piirteitä.
Minulle näytelmä avautui ensisijaisesti jonkinlaisena kritiikkinä suomalaisesta keskiluokasta, joka ei näe nenäänsä pidemmälle ja on vieraantunut ympäristöstä (luonto, maailmanmeno omana aikana…) monella tapaa. Saision kuvaus suomalaisesta keskiluokasta pitää sisällään nuoremman sukupolven edustajan (sellainen humaani kansainvälinen tyyppi), kriittisen yhteiskuntatieteilijän (ilmiöitä aukiselittävä kriittinen nainen), miehen, joka ei ole toipunut Neuvostoliiton hajoamisesta (ennen oli paremmin – tyyppi), miehen, jolla on ratkaisu kaikkeen ja se ratkaisu on usein jokin mekaaninen laite (insinöörimies) ja suomenruotsalaisen naisen, joka ylläpitää ulkoisia standardeja ja käytösnormeja kriisissä kuin kriisissä.
Tämä keski-ikäinen suomalainen joukko nauttii omista mielipiteistään metsän keskellä, josta ovat melkolailla vieraantuneet. He puhua pulputtavat ja kinaavat ja taustalla heitä palvelevat ruokaa laittaen ja ruokailun jälkiä siivoten kaksi thaimaalaista naista. Fyysinen työ on ulkoistettu. Aatteet ja akateeminen koulutus ovat vieraannuttaneet ihmisen metsistä, pelloista ja tähtitaivaista. Ilmiöitä selitetään ihmisen kulttuurin abstraktilla tasolla. Alun historiallisten kuvausten symbioosi luonnon kanssa on murtunut. Naiset eivät näe enää myyttisiä unia tai ratsasta susilla. Ruoka tuotetaan ulkomailla, se tuodaan ulkomailta ja sen valmistavat ulkomaalaiset. Metsä oikeastaan ärsyttää, sillä sen kaikkiin osiin ei pääse autolla. Metsään voi surutta roudatuttaa myös kookkaan Lenin -patsaan. Taistolaisuuden rippeillä elävä mies on vakuuttunut siitä, että Lenin ei ole saanut riittävää tunnustusta suomalaisilta (esim. itsenäisyydestä). Tunnustusta ilmeisesti annetaan pystyttämällä patsaita.
Keskiluokkaiset rapujuhlat metsämökillä saavat juonen edetessä kummallisen käänteen ja näytelmä taipuu dystooppisempiin tunnelmiin. Saision kuvaama suomalainen keskiluokka joutuu keskelle jonkinlaista kansainvälistä kriisiä. Ympäristö muuttuu radikaalisti. Muureja rakennellaan, puhelimet lakkaavat toimimasta ja on rajavartiostoa, kyynelkaasua ja sissejä ammuskelemassa. Tämä kaikki tulee heille täytenä yllätyksenä ja he eivät ole varautuneet tämän mittakaavan katastrofiin. Suomalaiset ovat heidän mielestään maailmalla tunnettuja rauhanomaisena kansana, jotka selvittelevät muiden valtioiden konflikteja. Niittymaritkin, jotka olivat heille outoja hiippareita luonnontilassaan, vaikutavat selviytyvän konfliktista paremmin. Asiat ovat kääntyneet päälaelleen.
Näytelmä on kolmetuntinen ja siinä tapahtuu paljon. Siinä on useita johtolankoja ja valintaa on tehtävä. On myös alaviitettä alaviitteen perään ja leipäteksti on murusina. Näytelmäkuvana on metsä keskellä, joka joskus näyttää kyllä enemmän revontulilta kuin metsältä ja tuota metsää kiertää (pyörivä lava) ihmisen aika torppineen ja kesämökkeineen. Henkilöhahmot avautuivat minulle enemmän karikatyyreinä ja stereotypioina kuin henkilöhahmoina, joiden kehitystä ja kokemuksia seurataan jonkin selkeän tarinan kaaren kautta.
Jos uskoo näytelmän esittämään kysymykseen keskiluokan kriisistä ja mihin se on ohjaamassa Suomea tai itseään, niin näytelmä tuntuu poliittiselta, joka kuvaa hybrikseen sortunutta ihmistä ja varoittaa mihin hybris johtaa. Jos puolestaan ei usko, niin aivojumppapainotteinen katharsis saattaa jäädä puolitiehen ja näytelmän voi nähdä hauskana puskafarssina (Päin mäntyä!), joka poikkeuksellisesti ei pääty onnellisesti ellei Tuonelan lautalla matkustaminen jääkarhun kanssa ole selfien ottopaikoista parhain.
Tätä kirjoittaessa minulle tuli mieleen Ismo Alangon kappale Kun Suomi putos puusta (1990), mutta laitan kuitenkin toisen kappaleen tähän loppuun. John LennoninWatching the Wheels (1980).
Teksti ja kuvat: Heidi Kusmin-Bergenstad
Näytelmä: Koivu ja tähti
Kantaesitys Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä 13.9.2017. Näytelmä on tilattu Kansallisteatterin Suurelle näyttämölle Suomi 100 -juhlia ajatellen.
Teksti: Pirkko Saisio
Ohjaus: Laura Jäntti
Rooleissa: Tiina Weckström (Hagar), Jukka Puotila (Kristoffer) sekä pääosin useissa eri rooleissa: Karin Pacius, Riku Nieminen, Heikki Pitkänen, Sonja Salminen, Petri Manninen, Harri Nousiainen, Elsa Saisio, Mari Lehtonen, Jukka Pekka-Palo, Katariina Kaitue ja Paula Siimes.
Lavastus: Kati Lukka
Pukusuunnittelu: Tarja Simone
Valosuunnittelu: Morten Reinan
Liput Kansallisteatterin bloggariklubin kautta medialippuina.
Missä olit ja erityisesti minkälaisessa elämäntilanteessa olit, kun jokin kansallinen tai kansainvälinen katastrofi ja tragedia tapahtui? Vaikuttiko se elämääsi jollakin tavalla? Muuttiko se sinua ihmisenä, maailmankuvaasi tai tapaasi suhtautua läheisiin? Rakkaus kolmen appelsiiniin tuo esille kahdeksan novellin kautta tarinoita ihmisistä, jotka ovat poissa sijoiltaan ja sitten heidän elämäänsä vaikuttaa jokin arvaamaton tapahtuma, joka tuhoaa monen elämän, mutta ei heidän omaansa.
Moni novellin päähenkilöistä on muuttanut ulkomaille tai sitten on vain vierailemassa. Toiset viettävät ulkomailla pidemmän ajan, toiset pääsevät ainoastaan lentokentälle asti kunnes joutuvat palaamaan takaisin. Esimerkiksi suomalais-filippiiniläinen perhe vierailee Japanissa perheen vaimon sukulaisten luona, katolilainen nunna asuu Suomessa, koska hänet on sinne määrätty kirkkonsa ja sääntökuntansa toimesta ja japanilainen pariskunta muuttaa Suomeen, sillä vaimo haluaa toteuttaa itseään eikä olla enää kotirouva saamattomalle miehelleen. Kaikki eivät kuitenkaan asu tai vieraile vieraassa maassa. Matti Pellonpää (ei näyttelijä) ei paljoa ulkomailla vieraile ja hänellä on ongelma ulkomaalaisista Suomessa. Isompi ongelma kuitenkin lienee, että hänellä on kuuluisa kaima, joka edustaa arvomaailmaltaan ja elämäntavoiltaan hänen vastakohtaansa. Kaima on anastaja. Myöskään nuori neuvostoliittolainen nainen ei matkusta, koska valtio on sulkenut kansalaisensa rajojen sisäpuolelle. Nainen on masentunut ja hänen äitinsä vihaa häntä.
Novellit sijoittuvat muutaman maahan: Japaniin, Suomeen ja Neuvostoliittoon. Novelleissa voi olla kyse kulttuurien kohtaamisestakin, mutta enemmän ne kertoivat minulle kuitenkin meistä ihmisistä 2000-luvulla. Novellien tapahtumat sijoittuvat katastrofeihin ja tragedioihin, jotka ovat vaikuttaneet isoihin ihmisryhmiin: Eyjafjallajökull tuhkaa purkava tulivuori pysäyttämässä lentoliikenteen, Utøya ampumiskatastrofi, Puolan presidentin Kaczynskin kuolema lento-onnettomuudessa matkalla Katynin muistoseremoniaan sekä Fukushiman ydinreaktorin katastrofi poikkeuksellisen voimakkaan maanjäristyssarjan jälkeen. Nämä tapahtumat pysäyttivät maailman (monella tapaa), mutta niiden varjossa ihmiset elävät edelleen arkea. Joitakin nämä tragediat muuttavat ihmisinä.
Kirjailija Zinaida Lindén oli minulle uusi kirjallinen tuttavuus. Tarkistin jo mitä muita kirjoja hän on kirjoittanut ja laitoin ne ylös lukulistalleni. Ihailin näissä novelleissa erityisesti kirjailijan tapaa luoda henkilöhahmoja ja kertoa tarina henkilöhahmojen kautta. Luonteenpiirteet, unelmat, toiveet, pelot, maailmankuva ja elämänkokeminen veivat tarinoita eteenpäin ja loivat usein yllättäviä käänteitä juonenkulkuun, joka sai minut lukijana muuttamaan katsantokantaani joihinkin kirjan henkilöistä kerta heitolla. Henkilöhahmoihin oli helppo eläytyä ja kaiken kaikkiaan novellikokoelma oli toimiva kokonaisuus ja sujuvaa luettavaa.
Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad
Zinaida Lindén: Rakkaus kolmeen appelsiiniin (suom. Jaana Nikula, Into, 2017)
