Erkka Mykkänen: Something not good

”Veikolla on kaikki ihan hyvin.”

Näin lukee kirjan takakannen tekstissä ja mikäs siinä kun kaikki on ihan hyvin. Hyvä juttu Veikolle. Haluan kuitenkin problematisoida tätä väitettä.

”Ihan hyvin” on helppo vastaus, kun kysytään mitä kuuluu? Ihan hyvää. Joskus tulee sellainen olo, että ”ihan hyvää” tarkoittaa samaa kuin ”en tiedä” tai ”en tiedä miten sanoisin, että ei välttämättä hyvää”. En tiedä mitä minulle kuuluu. Jos kyselijälle vastaa ettei tiedä kuulumisiaan, niin saattaa joutua vastaamaan kiusallisiin jatkokysymyksiin: miten niin et tiedä? onko kaikki ok? Tai sitten voi joutua keskelle kiusallista hiljaisuutta ja varuillaan oloa, jota olotilan määrittelemättömyys aiheuttaa. Näin ollen on turvallisempaa vastata ”ihan hyvää”, joka kannattaa vahvistaa silmissä kirkastuvalla hymyllä mieluiten suu kiinni, koska suu auki on jo vähän liikaa. Ihan hyvän ”hyvä” luo kaiken lisäksi kivaa nostetta, vaikka ”ihan” tuntuisikin hieman epämääräiseltä. Ihan selkeä aloitus tälle blogitekstille.

Miten kirjan otsikko suhteutuu tähän ihan hyvä – meininkiin? Something not good. ”Jota(k)in ei hyvää” ei ole sama asia kuin ”ihan hyvää”. Ollaan astetta synkemmissä tunnelmissa, kun sanotaan, että jokin ei ole hyvin. Voisiko olla niin, että Veikolle ei todellisuudessa kuuluu (ihan) hyvää? Onko Veikko vaiheessa, matkalla jonnekin, joka kuitenkin on hyvää? Hän on nuori ihminen, elämä edessä, saavutettu opiskelupaikka supersuositusta oppiaineesta yliopistossa. Ja kai hänellä on nyt edes joku (selkiytyvä) tahdonsuunta omalle elämälleen? Minkälainen osa hän haluaa olla suomalaista yhteiskuntaa vai kenties olla jonkinlainen maailman kansalainen? Tulevaisuus prässää päälle. Onneksi Veikkoa ei kirjan tarinassa kai hirveästi prässätä vai onko jotakin jätetty sanomatta? Vai olenko lukijana jättänyt jotakin sanatonta havaitsematta? Tuliko riittäväksi kysymyksiä blogitekstin alkuun?

*

Something not good kertoo Veikosta. Kerronnan alkupuolella hän on abi, sitten sivari kirjastossa ja lopun aikaa hän on noin 20+ kirjallisuuden opiskelija Helsingissä. Hän hengailee opiskelukavereidensa kanssa, kelailee juttuja, seurustelee Kaisan kanssa, hengailee Runoyhdistyksessä ja matkustaa Aasiaan. Kenties Veikko etsii itseään, hakee kokemuksia. Nämä ovat kai niitä nuorille osoitettuja ikäkauden tehtäviä, joista suoriuduttuaan voi käydä ruuhkavuosissa ja laskeutua keski-iän kautta vanhuuteen. Ennen kuin mennään näin pitkälle, niin pysähdytään hetkeksi Veikkoon nyt. Aasian reissulle mukaan lähtee Veikon nuoruuden kaveri Lari.

”Lari oli virhe.

Veikko oli ostanut juuri oikeankokoisen rinkan, ei liian isoa eikä liian pientä. Hän oli muistanut rakkolaastarit ja malarialääkkeen ja hepatiittirokotukset. Lonely Planetin, riittäväkertoimisen aurinkovoiteen ja ripulipillerit.

Mutta Lari. Miksi hän oli ottanut Larin?

Veikko oli aavistanut pahaa jo kun Lari kuukausia aiemmin ehdotti mukaan lähtemistä. Se hehkutti Facebookin chatissä, miten ”meil tulee nii eeppist!!”. Veikolla oli ollut kaksi vaihtoehtoa. Lähteä juttuun mukaan ja vastata, että ”jeppp :DD”, tai sitten nostaa esiin totuus, joka jo vuosia oli piilotellut heidän välillään, Veikon nähtävissä mutta Larin näkökulmasta sokeassa pisteessä: Lari oli tyhmä.

Veikko kyyristeli paikalla 20 E erittäin lihavan miehen ja erittäin laihan naisen välissä. Lari istui riviä taaempana kuulokkeet päässään ja hähätti viidentoista sekunnin välein jollekin Hamekyttä kolmoselle. Se ei ollut pakannut matkalle ainuttakaan kirjaa.”

*

Veikolle tapahtuu kaikenlaista, suhteita päättyy ja alkaa, tai näistä asioista ei voi olla ihan varma, koska kaikki on vähän epämääräistä. Määrittelemättömyys on normisettiä Veikon elämässä. Sellaista elämä vain joillekin on 2010 -luvulla.

Veikko tuntee, mutta ei sillä tavalla intohimoisesti ulospäin vaan sisäänpäin kelaillen ja oleillen. Veikko ei vaikuta yhteiskunnallisesti aktiiviselta, poliittiselta, tietoiselta tyypiltä. Onko Veikolla mielipiteitä? Mitä mieltä hän on asioista? Vai onko Veikko poliittisesti flegmaattinen, jolle on ”ihan sama” miten Suomessa ja maailmassa asiat ovat? Kai nuorella ihmisellä on mielipiteitä ja asioita, joiden puolesta nousta barrikaadeille, olla aktiivinen? Eikö Veikko ole aktiivinen, onko Veikko siis passiivinen? Voisinko antaa Veikon vaan olla?

Veikolla on tahdontiloja. Hän on esimerkiksi lähettänyt runojaan eri kustantajille. Valitettavasti hänestä ei ole julkaisukelpoiseksi runoilijaksi.

”Kun juna liikahti kohti Los Angelesia, Veikko tulvahti täyteen yllättävää iloa. Vaikka niinhän se aina meni: epämääräinen lupaus tulevasta voitti sen mitä oikeasti tuleman piti.

Juna puksutti melkein kaksi vuorokautta. Sen aikana tulivat loput iskut. Kaksi hylkäyskirjettä. Mutta mielen liha oli pehmeää jo, turtaa oikeastaan.

Äiti sentään kehui. Ensimmäisen hylsyn jälkeen Veikko oli antanut sille luvan lukea runopinkkansa. Nyt se kirjoitti, että hänen mielestään Veikko oli kyllä ”melkoinen sanaseppo”, ja että he olivat Karin kanssa ihan ääneen nauraneet ”sille Hitler koira värssylle”. Toisaalta äitiä ihmetytti, mistä Veikon runoihin oli tullut ”niin paljon maailmantuskaa” ja ”mikään ei tunnu miltään synkistelyä”.

”Sitä minä vaan mietin”, äiti kirjoitti, ”että eikö sinulla ole kuitenkin ollut ihan hyvä lapsuus, ja asiat muutenkin suht raiteillaan?”

Loputtomasta junanpenkillä istumisesta Veikon jalat turposivat kuin raskaana olevalla naisella, eivätkä vaihtuvat  maisemat paljon napanneet. Jossain vaiheessa vierelle ilmestyi Texas. Se näytti Texasilta.”

*

Veikon elämä on vaeltelua, kuljeskelua ja kai jonkinlaista etsintää jatkuvien loppuliuhujen ja huomaamattomien aloitusten virrassa. Siinä välissä hän tuntee asioita, tekee johtopäätöksiä, kokee – siis elää.

Luin kirjan melkein yhdellä lukuröhnällä. Kirja oli hauska, repeilin useasti. En nauranut  oikeastaan Veikolle henkilöhahmona vaan sille miten hänen elämänsä oli kuvattu. Kirja virkisti minua kielen ja tyylin keinoin. Ensinnäkin romaanin kieli on selkeää, joten lukukokemus eteni nautittavan nopeasti. Toisekseen tarinassa on minimissään puuduttavat kuvailut, joilla perinteisesti luodaan miljöötä ja rakennetaan henkilöhahmoja. Ajattelen: ketä edes kiinnostaa, miltä jokin tyyppi tai paikka näyttää, kuulostaa, tuntuu, haisee, tuoksuu, maistuu…? Joskus riittää pelkkä toteaminen, että  Texas näyttää Texasilta. Antaa mielikuvituksen hoitaa miljöön, tunnelmien ja sen sellaisten rakentelu. Arvostetaan lukijaa, hänen mielikuvitustaan tai mitä milloinkin hän ottaa lukukokemukseensa mukaan. Ja lopulta ilahduin siitä, että tekstissä oli kirkkaasti läsnä vain yksi itseään ja suhdettaan  ympäröivään todellisuuteen reflektoiva kertojaminä. Veikko riittää elämäntapahtumineen, tunteineen ja ajatuksineen. Kertooko tämä jotakin omasta ajastamme, jotakin individualismista omana aikanamme? Entä jos yksityinen (Veikon) kokemus onkin jotakin yleistettävää, kertoo jotakin yhteiskunnastamme? 

Something not good jätti minuun lukujäljen ajankuvallisena kertomuksena nuoresta kaupunkilaisesta miehestä. Määrittelemätöntä välitilallisuutta, mikä ei välttämättä ole passiivista leijuntaa. Tulin myös miettineeksi lukemisen jälkeen, miksi nuorille ja nuorille aikuisille asetetaan paine ”löytää oma paikkansa”? Entä jos paikkoja on useita? Saa kai sitä feidata paikasta, jos se ei tunnu (enää) omalta? Hoitaa hommat vastuullisesti loppuun asti omalta osalta ja feidata sitten siis.

*

Ihan pakko avautua lopuksi Erkka Mykkäsen romaaniin kuulumattomasta mielleyhtymästä. Muistatteko alkuperäisen Pasila – animaatiosarjan? (areena.yle.fi) Satiirinen tapaus. Pasilan poliisiaseman rikoskomisario Kyösti Pöystin ääni ja asenne pyrkivät pinnalle, vaikka Veikko ei ole Kyösti.

*

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Erkka Mykkänen: Something not good

2018 WSOY

Päällys: Elina Warsta

153 sivua

lainattu kirjastosta

*

Muita nuoria miehiä, runoilijoitakin blogissa:

Tomi Kontio: Uumen

Jean-Philippe Toussaint: Kylpyhuone

Amos Oz: Juudas

*

Kirjasta ovat kirjoittaneet mm.

Kirjaluotsi

Kulttuuri kukoistaa

Amman lukuhetki

Mainokset

Vanhan Japanin taruja

Vanhan Japanin taruja on varsin onnistunut kokoelma lyhyitä fantastisia kertomuksia. Ne ovat opettavaisia, hauskoja ja jännittäviä. Lukukokemuksessa oli mukana reilu annos mytologiaa, buddhalaisuutta, unenkaltaisuutta, henkiä, eläinkulkueita, eläintarinoita, luonnonilmiöitä, sankareita, paholaisia, rakastavaisia, muodonmuutoksia, munkkeja, talonpoikia ja valtakuntia hallitsijoineen niin meressä kuin maan päällä.

Monissa tarinoista käsiteltiin mm. ahneutta, pahuutta ja kohtuutonta elämää kuten alkoholin liiallista käyttöä. Mukana oli joukko ihmiselämän ikävyyksiä, jotka tuottavat onnettomuutta tarinan päähenkilölle ja hänen ympäristölleen. Näihin kertomuksiin sisältyi usein jonkinlainen opetus varoittavan esimerkin avulla.

Joissakin tarinoissa annettiin selitys jonkin tapahtuman tai ilmiön alkuperälle. Näin esimerkki sadussa prinsessa Hotarun urheista kosijoista. Hotaru oli tulikärpästen kuninkaan tytär, joka suostui naimisiin ainoastaan sen kosijan kanssa, joka tuo hänelle tulen. Taru kertoo rakkaudesta, mutta samalla antaa selityksen sille miksi jotkin hyönteiset ”vielä tänäkin päivänä” hakeutuvat valon lähteen äärelle, vaikka usein hyvin epäonnisin lopputuloksin:

”Juuri tästä syystä hyönteiset lentelevät lamppujen ja liekkien ympärillä. Ja juuri tästä syystä joka aamu löytyy öljyyn hukkuneita ja liekin korventamia hyönteisiä. Ja nuoret neidot puolestaan pyydystävät ja vangitsevat tulikärpäsiä seuratakseen tätä hyönteismaailman rakkauden sotaa ja toivovat, että heillä itsellään olisi ihailijoita, jotka olisivat yhtä rohkeita.”

Kokoelma kattoi sisälleen nopeasti laskettuna 19 kertomusta. Ukkosen lapsi aloittaa kokoelman ja kertoo tarinan köyhästä maanviljelijäpariskunnasta, jotka ottavat huostaansa orvon poikalapsen. Tarun otsikko paljastaa pojasta jo jotakin erityistä ja pariskunta palkitaan hyväntahtoisuudestaan kertomuksen lopulla. Heidän elämä kääntyy epäonnesta onnelliseen vanhuuteen, koska he ovat olleet hyviä ihmisiä. Monille kokoelman kertomuksille onkin hyvin tyypillistä, että hyville käy hyvin ja pahoille pahoin. Hyväntahtoisuus, kohtuus ja epäitsekkyys palkitaan, mutta jos on esimerkiksi ahne, niin voi käydä huonosti niin kuin kävi sille vanhan miehen pahansisuiselle eukolle, joka leikkasi varpuselta kielen. Eukkoa ärsytti moinen lirkuttelu ja muutenkin hän tuntui olevan kovin penseä tyyppi. Eukon ukko katosi eukoltaan ja päätyi varpusperheen kestittäväksi. Kestitysten lisäksi hänet palkittiin erityisen anteliaalla lahjalla. Ukko palasi kotiinsa ja eukko ryhtyi ahneeksi varpuslahjojen osalta. Huonostihan ahneelle kävi, sillä varpunen antaa rikkauksia ainoastaan hyville ihmisille, mutta pahoille ja ahneille lahjat olivat kuolemaksi.

Sadut ja myytit ovat monipuolisia ja rikkaita kirjallisia lähteitä kulttuureihin, niiden arvomaailmaan, rituaaleihin ja niin edelleen. Ne vahvistavat kulttuuria ja sen piiriin kuuluvien itseymmärrystä osana tuota kulttuuria ajatuksella: näin tulisi toimia, jotta asiat olisivat hyvin. Aina asiat eivät kuitenkaan ole näin mustavalkoisia tai miten sen ottaa. Minun oli hankala hyväksyä yhden tarinan epäonnista meduusaa. Hän mielestäni toimi jalosti ja oikein, mutta saikin palkaksi häpeärangaistuksen. Tarina kertoo kuinka meduusa menetti kilpensä. Meduusa ei halua valehdella maan pinnalta merenalaiseen maailmaan tuodulle apinalle siitä, että tämä on pian menettämässä henkensä, koska joutuu luovuttamaan maksansa lääkkeeksi meren valtakunnan sairastavalle kuningattarelle. Apina tekee ikävästä uutisesta omat johtopäätöksensä ja päättää paeta. Apina pääsee oveluutensa avulla karkuun ja kun kuningatar saa tietää, että meduusa paljasti apinalle tälle suunnitellun kohtalon, meduusa tuomitaan elämään ilman kilpeään ja ajetaan maanpakoon. Kenties tarinan opetus oli, että hallitsijoille ei tule pokkuroida ja takapiruilu sekä kaikenlainen sooloilu eivät ole ok. En tiedä. Meduusatarinan jatkokertomuksessa merenalaisen maailman kuningatar on jo toipunut sairaudestaan ilman apinanmaksarohtoakin ja lukija pääsee nauttimaan Lordi Mustekalan fantastisesta merenalaisten asukkaiden konsertista ja sitä seuranneista juhlista.

Lukukokemus eteni riemulla, mikä voi johtua tarinoiden kiehtovuudesta, mikä puolestaan johtunee pitkälti taruperinteen kulttuurisesta erosta länsimaiseen. Pääsin lukumatkallani tutustumaan maailmoihin, jotka olivat itselleni vieraita, kulttuureihin, joiden arvot ja säännöt ovat osittain vieraita. Tarinoiden tunnelma oli myös miellyttävän vaihteleva. Osa kertomuksista oli ratkiriemukkaita, osa fantastisia seikkailuja, osa yksinkertaisella rakenteella kerrottuja opettavaisia tarinoita ja osa mahdollisesti pelottavia ainakin perheen pienemmille. Esimerkiksi nuoria neitoja kodeistaan varastavat ja ihmisiä syövät muotopuolet paholaiset olivat aika hyytäviä kohdata kirjan sivuilla.

Jos jotain kokoelmassa kritisoisin, niin toimittamisen puutetta. Minua jäi harmittamaan, että suomalaiselle lukijalle tarinoiden taustoista ei kerrottu esi- tai jälkipuhetyyppisesti mitään. Minua lukijana olisi esimerkiksi kiinnostanut: miltä aikakaudelta nämä tarinat olivat ja mitä ne ovat merkinneet omana aikanaan? Jotakin taustoitusta olisin kaivannut myös japanilaisesta kirjallisuudesta ja sen suhteesta maan ilmeisen rikkaaseen fantastisten tarinoiden perinteeseen. Kiinnostavaa olisi ollut myös lukea tarinoiden mahdollisista kytköksistä perinteisiin japanilaisiin esittäviin taiteisiin kuten (musiikki)teatteriin.

Tästä harmistuksesta huolimatta Vanhan Japanin taruja oli ilo lukea.

*

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Vanhan Japanin taruja

2013 Savukeidas

Suomennos: Elina Harjula ja Maarit Vimpeli

Kuvitus: Mika Vaaranmaa

139 sivua

lainattu kirjastosta

*

Lisää Japania blogissa:

Sata runoilijaa, sata runoa (Ogura Hyakunin Isshu)

Ilmari Vesterinen: Shintolaisuus – Japanin kansallisuskonto

Junichirō Tanizaki: Avain

Kaikki (linkkilista)mitä olen toistaiseksi Japanista ja japanilaisesta kirjallisuudesta kirjoitanut

*

Blogitekstejä kehitteillä mm.

Erkka Mykkänen: Something not good, Peter Metcalf: Antropologia, Pirkko Lastikka: Etäisten teiden haibun, S. A. Hakkarainen: Nescitus ja teksti Eugene O’Neillin kolmesta yksinäytöksisestä näytelmästä.

Hanna Storm: Kutsun itseni kylään

Kutsun itseni kylään on turkulaisen runoilija ja performanssitaitelija Hanna Stormin esikoiskirja. Koin sen runoteoksena, joka ei ole peruskivaa perusmassaa. Se ei ole nättiä vaikkapa luontometaforilla lukukokemusta ylevöittävää vaan jonkinlaisella levottomuudella paineistettua runoutta.

Lukukokemus muistutti jotakin sellaista, mitä kutsuisin skumppapullon ensivaahtoefektiksi. Siinä lukijaa kuljetetaan paineella, täysillä ja pompottaen. Tulee hölskytetty olo. Paine purkautua tulee runojen minän äänestä, joka välittömästi päästyään kapeasta pullon suusta ulos hajaantuu kaikkialle ja perille saavuttuaan kuplii aktiivisesti ratiosta irrallaan lasissa.

Kirjan runot kuplivat kaoottisesti. Niiden maailma ja kuvat tulevat, menevät ja katoavat yhtäkkiä. Tästä voi tulla lukijalle turpeasti säksätetty olo. Lukukokemus ei ole hallittu ja ajattelen: sen ei tarvitse olla hallittu. Stormin runoteoksen äärellä en ole edes kiinnostunut hallittavuudesta, kontrollista, tarkoista määrittelyistä. Unohdetaan suuret linjat, elämänkaaret ja kirjalliset kaanonit. Malja tälle vapaudelle!

Runojen kertoja on kaupunkilainen nainen, joka reissaa ja kohtaa ihmisiä. Hänellä on paikkaan sidottuja tuttavuuksia (kuten naapureita) ja hänellä on satunnaisia tuttavuuksia (kuten punkkakumppanit). Hänellä on muistoja, (yksityisiä) aistihavaintoja ja reaktioita itseensä suhteessa muihin ihmisiin. Osa näistä on aggresiivisia, osa energisiä, osa mutisevia tai jupisevia ja osa on reippaalla otteella kiertynyt itsensä ympärille puristaen mehut ulos tiskirätistä.

Runojen minä on ailahtelevainen. Kirpakka kun sille päälle sattuu ja turta kun turtuus tulee selittämättä osaksi elämää. Hänessä on anything goes – mimmiä, kyllä kaikelle ja kaikille – naista ja samanaikaisesti sellaista ristiriitaista ihmistä, jonka on hoettava: ”en haluu olla paha, haluun olla paha” kuin se olisi mantra, joka määrittää hänen suhteensa itseensä ja muihin ihmisiin.

Runojen minä sanoittaa elämäänsä moniäänisesti, kun kaikki ei ole valmista, etukäteissovittua vaan roisketta, pärskähdyksiä, tulvia ja kuivuvia uomia hetkestä toiseen. Harmoninen polyfonia on harvinaisuus, kakofonisempi ote luonnollisempi. Runoissa lähestytään identiteettiä tai minuutta tunnulla, josta mieleeni tuli rytminen sik-sak. Suunta vaihtuu nopeasti. Sik-sak on kolmiulotteisena tai pystyyn nostettuna jyrkkämäkinen tie ja kaksiulotteisena tai lappeellaan keskitien pakoilua sykkimällä tien laidalta toiselle.

Lukukokemuksesta tuli mieleeni myös kaleidoskooppi ja kubismi. Kummassakin tapauksessa eheä kuva katoaa liikkeeseen. Runojen minän identiteetissä on sama tuntu. Vaihtelevuus, liukkaus, liukuvuus, välähdyksen omaisia valoja ja kiehtovaa kietoutumista.

Jos runot olisivat kuvia, niin ne voisivat esittää kaaosta jota voidaan hallita ainoastaan paloittelemalla identiteetti.

*

”joidenkin kohdalla täytyy olla oma itsensä

ääni muuttuu hallitsemattomaksi

pelkkää bassoa

lähtölaskenta nolla

yhtä aikaa voi paremmin kuin koskaan ja haluaa kuolla”

*

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Hanna Storm: Kutsun itseni kylään

2018 Aviador

Kansi: Anni Haunia

112 sivua

arvostelukappale

*

Lisää runoja blogissa:

Hisashi Honda: Pyhä uni

Saila Susiluoto: Metropolis

Gaius Valerius Catullus: Kaikki runous

Kaikki runoteostekstit täällä

*

Hanna Stormin lyhyt haastattelu Marko Laihisen blogissa

*

Blogitekstejä kehitteillä mm. Erkka Mykkänen: Something not good, Vanhan Japanin taruja (kokoelma kertomuksia), Pirkko Lastikka: Etäisten teiden haibun, S.A Hakkarainen: Nescitus, Peter Metcalf: Antropologia ja Eugene O’Neillin kolmesta yksinäytöksisestä näytelmästä.