”Olet kuullut paljon kissatarinoita / ja kissatutkijoiden teorioita, / joita ihmismieli turhaan keksi / kissan luonteen ymmärtämiseksi. / Jo olet varmaan oppinutkin sen: on kissa aivan meidän kaltainen. / Ihmisluonteet samoin eroavat / kuin kissain heimon ajattelutavat.”
T.S. Eliotin Old Possum’s Book of Practical Cats julkaistiin vuonna 1939 ja ennen tätä ensimmäistä suomennostaan runokokoelmasta on tehty mm. musiikkia erään Andrew Lloyd Webberin nuotintamana. Kyllä, tarkoitan musikaalia Cats.
Suomennoksesta vastaa kirjailija itsekin Jaakko Yli-Juonikas ja kuvituksesta Jenna Kunnas. Teksti on hykerryttävää, mutta niin on myös kuvitus. Näistä kummastakin lisää tuonempana, mutta keskitytään aluksi erääseen tärkeään näkökulmaan runoteoksessa.
Minkälaisia kissoja tapaamme runoteoksen sivuilla? Minkälainen on runojen kissakuva? Tämähän on suorastaan vakava asia ja tulee selvittää. Itse toimin kahden kissan ”omistajana” ja nämä kaksi sielukasta olentoa ovat voittaneet minut puolelleen. Olen kissojen asialla.
Eliotin runokokoelman kissat ovat velmuja, ovelia, oman arvonsa tuntevia, nautiskelijoita, kiertolaisia, omalakisia, toistan: omalakisia ja itseriittoisia. Kissoilla on hyvä maku (tyylitajun, eleganssin taju) ja kissat ymmärtävät hyvän laadun ja palvelun päälle. Tämä tekee heistä nautiskelijoita ja oman tilan haltuun ottavia olemassaolon sankareita. Valitettavasti joskus myös roistoja ja ryöväreitä, mikä on melko pöyristyttävää tuoda esille, mutta minkäs voit. Kykynsä ja elämänvalintansa kullakin. Runokokoelmasta voi kyllä saada myös sellaisen kuvan esimerkiksi Rimpularonjan ja Mukkelismaurin osalta, että heitä syytetään melkein mistä tahansa vahingosta. Kovanluokan tihutyöläisiä varmasti myös, mutta ei kai nyt ihan jok’ikisestä harmista voi kissaa syyttää. ”Kun kuuluu kova paukahdus ullakon pimennosta / tai jos rengas puhkottu on Alfa Romeosta / tai jos salongista kuuluu ääni: kris ja kras / ja säpäleinä siellä lojuu vaasi arvokas – / niin perhe manaa: ”Kissat asialla, vanhat tutut! / Mukkelismauri – ja Rimpularonja!” / ja siten loppuun käsitelty taas on nämä jutut.”
Mutta kissojen ilmiömäisiä lahjoja ottaa tilat haltuun voi käyttää myös hyvään. Esimerkiksi Rautateiden kuningas Huiskakatti on palvelualan ammattilainen junakattina. Hän tietää mitä tekee ja tekee sen huolella. Ja jotenkin haluan uskotella itselleni, että junakattiudessakin on kyse syvimmiltään kuitenkin laatutietoisuudesta. Asioita ei hoideta hutaisten kahdella tassulla. Tai voi, mutta onko siinä mitään järkeä?
Runokokoelma ottaa kantaa kissan nimeämiseen aloitusrunossaan ja loppupuolella pohditaan kuinka kissoja tulee puhutella. Merkittäviä avauksia. On eittämättä keskeistä ymmärtää, että kissoissa on aina jokin salainen puoli, joka ei koskaan selviä ihmiselle. Tämä mysteerin tuntu tekee meistä joistakin kissaihmisiä.
Kissojen puhutettelussa tulee ottaa huomioon monta seikkaa ja yksi niistä on tämä: missään nimessä kissaa ei tule verrata koiraan. ”Vaan muista aina, vaikka nukuksissa: Koira on koira – JA KISSA ON KISSA.”
*
Jaakko Yli-Juonikas on päivittänyt Eliotin runoisat kissakaverit 2000 – luvun Suomeen. Tapahtumapaikkoina on tuttuja kaupunkeja Turun ja Tampereen seudulla. Esimerkiksi merirosvo Ärjykissa on Aurajoen kauhu ja ilman junakatti Huiskakissaa Tampereen juna ei lähde liikkeelle. Kissan nimeämisrunossa puolestaan Nikki Minaas mainitaan mahdollisuutena etsiä tavallisesta Matista ja Mirristä poikkeavampaa nimeä. Yli-Juonikas on taiteillut käännöksissä riimit ja rytmin varsin onnistuneesti paikoilleen ja runoja oli miellyttävä lukea.
Jenna Kunnas on kuvittanut kirjan. Repesin ilosta ensinnäkin takakannen äärellä. Tuli tuntu kuin olisin katsonut kahta ”omistamaani” kissaa Siiriä ja Hilmaa. Hilma on esimerkiksi rei’ittänyt tämän(kin) kirjan kulmat hampaillaan. Kirjaston kirjat meillä säilytetään kaapeissa syystä. Toinen kirjakissamme Siiri on puolestaan tarvittaessa hyvin viehko rojaalinen feliniteetti ja häpeämätön sylikissa. Mutta Jenna Kunnaksen kuvituksista siis! Kunnas on tuonnut runokoelman sivuille kavalkaadin monen monituista kissaa ja Kunnas tekee kunniaa kissoille näyttämällä niistä myös erilaisia luonteenpiirteitä ja olemisemisen tapoja. Kuvien katsomisesta tulin hyvälle tuulelle.
*
Omaa suosikkiani on hankala nimetä runokokoelman kissoista. Ja nyt kun olen tämän tuonut esille, niin kyllä eräs katti valloitti minut aivan erityisellä tavalla: teatterikissa Papu. Hän on pitkän linjan taiteilija, jolla on takana monipuolinen ura teatterissa, mutta nyt vanhoilla päivillä on ajautunut elämään melko kurjasti. Hän elättää itsensä tai ainakin tienaa juomansa kissojen kulmaklubilla kertomalla tarinoita menneisyydestään. Papu kertoo merkittävimmäksi roolityökseen Othellokolli – näytelmän Pompula-Pajatson. Papun nostalgisen naukumisen saatossa selviää, että teatterista puuttuu ”se jokin” tänä päivänä (1939):
” Se sanoo: Pennut nykyään ei viitsi harjoitella / niin kuin vaikka suuri diiva Eronen, siis Ella. / Pennut eivät tunne juonta Lysistrateksenkaan, / niille riittää taiteeksi vain hyppy läpi renkaan.”/ Ja lisää vielä rapsutellen taajaan itseänsä: / ”Teatteri ei totisesti ole entisensä. / Uudet tuotannot on kieltämättä tehty hyvin, / mutta niistä puuttuu kaunotaiteen henki syvin, / ”se eteerinen otsoni / ja romanttinen stetsoni, / siis Pompula-Pajatsoni, tuo hahmo herkistyvin.”
Liikuttava kaveri. Tragedian tajua loppuun asti.
*
Otava on lokeroinnut Kissojen kielen kompasanakirjan lastenkirjallisuudeksi. Uskon kuitenkin, että tästä löytyy viihdyttävää sisältöä myös aikuisille kissojen faneille.
*
Teksti ja kuvat: Heidi Kusmin-Bergenstad
*
T. S. Eliot: Kissojen kielen kompasanakirja
Old Possum’s Book of Practical Cats (1939)
Suomennos: Jaakko Yli-Juonikas
Kuvitus: Jenna Kunnas
Otava 2018
32 sivua
Arvostelukappale
*
Lisää Hilmasta ja Siiristä: Kirjakissat Hilma ja Siiri
Mukana Reader why did I marry him? -blogin lukuhaasteessa #Runo18 ja Kirja vieköön! -blogin #Runosunnuntaissa.
