Steven Hall: Haiteksti

Jännittävä, kummallinen, idearikas, outo. Seikkailu, mysteeri, toimintajännäri ja scifi-fantasia-maaginen realismi samassa yllättävän toimivassa paketissa. Viihdyttävä. Elokuvallinen. Videopelillinen.

Mieleeni tuli joitakin elokuvia kirjan tarinan edetessä kuten Matrix trilogia, Memento ja Tappajahai. Ja Inception, vaikka se onkin ilmestynyt kirjan jälkeen.

Eric on menettänyt muistinsa ja kirjan edetessä lukijalle selviää miksi. Syynä voi olla valtaisa traumahyöky rakkaan menettämisestä, mutta myös käsitehai, joka saalistaa valittujen ihmisten identiteettiä, minuutta, muistoja. Jo vain. En halua paljastaa enempää, koska tämä kirja tulee mielestäni kokea ilman erityisiä ennakkotietoja.

Kirjan tarina vei nopeasti mennessään ja vaikutti monella tapaa hyvin omaperäiseltä. Lukija saa eteensä arvoituksen, jota hän lähtee selvittämään yhdessä kirjan päähenkilön Ericin kanssa. Mitä on tapahtunut? Kuka olen? Ja kuinka pysyä turvassa muistoja ahmivalta pedolta?

Romaani etenee jouhevasti ja tarjoaa hauskoja, erikoisia tekstipulmia ja tekstin erikoisia visualisointeja. Hai esiintyy kirjassa useaan otteeseen kuvarunoutta muistuttava kirjainmassaoliona. Kirjassa on pläräysvihon tuntua myös sekä erilaisia fontin kanssa leikkimisiä.

Haiteksti on kirjallinen epätila.

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

 

Steven Hall: Haiteksti /The Raw Shark Texts 2007)

WSOY 2007 suom. Kaijamari Sivill

518 sivua lainattu kirjastosta. Helmet lukuhaaste 42: esikoisteos

Stéphane Mallarmé: Faunin iltapäivä – valitut runot

Ensimmäinen reaktioni kokoelman äärellä oli, että tätä ei lueta nopeasti vaan hitaasti nauttien. Nautin kielestä ja sen kuvista tekstin takana. Kuvat aukenivat laajemmalle, mitä teksti sellaisenaan maalaili. Jonkinlainen ajallinen ulottuvuus laajeni kauemmaksi. En oikeastaan ole ihan varma, mistä tämä ajallinen venäymä kehittyi lukukokemukseeni. Runot eivät tulleet iholle, sen pinnalle ja etenkään eivät menneet ihon alle. Ei siis mikään solutason kokemus vaan runot aukenivat laajoiksi ajankulun maisemiksi ulos ihohuokosista.

Mallarmé syntyi vuonna 1842 ja aloitti runojen kirjoittamisen 1857. Vuonna 1860 hän koki Charles Baudelairen Pahan kukkia, joka jätti häneen lähtemättömän vaikutuksen. Einari Aaltonen esipuheessa kuvaa kuinka vuosi 1866 oli merkittävä runoilijan elämässä ajauduttuaan runoutensa kanssa kriisiin. Samoihin aikoihin hän aloitti kirjeenvaihdon Paul Verlainen kanssa ja muutamia vuosia myöhemmin tutustui Arthur Rimbaudiin. Aaltonen korottaa Mallarmén ranskalaisen runouden ruhtinaaksi Verlainen kuoltua vuonna 1896. Aikamoisten runokeisarien kulta-aikaa siis.

Jos joitakin teemoja pintapuolisesti listaisin, niin ainakin luontokuvat, antiikki ja taiteilijuus nousivat pinnalle. Eri taiteenlajien aikalaismestarimiehille Mallarmé on omistanut useammat runon. Runoissa on kuolema läsnä, mutta ei rumalla tavalla ja selkeän suoraviivaisena kuvauksena vaan vaikutelmina, aavistuksina ja etäisenä kiinnekohtana laajassa maisemakuvassa. Masennus, ahdistus ja eksistentiaalinen tuskailu rapisevat runojen riveillä useaan. Kuolemattomuuden kaipuu on läsnä, sillä ilman sitä elämä on turhaa. Mallarmelainen tuska kaikui minulle hillittynä ja kauniina. Tekstit olivat hetkittäin utuisen kepeitä ja samalla riittävän syvälle painuvaa. Kiehtova yhdistelmä.

Minulle Mallarmén runojen kieli on rikasta. Se sykkii ja koska se ei pysy aloillaan, sitä oli aluksi vaikea lukea, mutta kun pääsin mallarmelaiseen maisemaan sisälle, niin en halunnut poistua sieltä. Kuvat katoavat tyhjyyteen ja koin ajoittain hapuilevani tuossa tyhjyydessä. Kuvat ilmestyivät ja ne haihtuivat hetken kuluttua pois. En kyennyt tarttumaan niihin kiinni ja tämä ei oikeastaan jäänyt vaivaamaan minua.

Jotkin hänen runoistaan muistuttivat pionin nuppua. Tiukan lempeästi suljettu. Pehmeä, tomera ja tavoittelemattomalta tuntuva ydin odottaa aukeamista. Ja kun aukeaminen on tapahtuu, olen hienovaraisessa Arkadiassa ja tehtäväkseni jää hämmästellä tilan kauneutta. Tuoksu ja rohkeus. Ne jäävät elämään kukinnon lakastuttuakin.

CHARLES BAUDELAIREN HAUDALLA

Hautautunut temppeli viemärin kalmasuusta

lokaa ja rubiineja suoltaa

kuoleman koirapäinen jumala

kesyttömän haukkuryöpyn liekkeinä sylkee

 

ja uusi kaasu viekkaankuivan langan käyristää

sen tiedämme sillä meidät häväistiin

ja liekki vauhkoksi kuumentaa ikihävyn

tulipesästä pois pyristelevän

 

kuin kuivettunut lehvästö illattomissa kaupungeissa

voi muisto olla siunaus ja asettua kuin hän

Baudelairen turhan marmorin ääreen

 

hunnun vankilassa poissaolon väristys

hänen varjonsakin varjelevaa

henkeä riuduttavaa myrkkyä

 

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

Stéphane Mallarmé: Faunin iltapäivä – valitut runot

Savukeidas 2006 Suomennos, esipuhe ja runovalinta: Einari Aaltonen. Poimin blogitekstin biografiset tiedot Aaltosen oivallisesta esipuheesta.

70+ sivua lainattu kirjastosta, taitossa tai sen sellaisessa alakulmasta sivunumeroita liikuttavasti kadonnut

Stéphane Mallarmélta olen aiemmin lukenut hänet ilmeisesti yhdeksi modernin lyriikan klassikoksi nousseen runouteoksen Nopanheitto (WSOY 2006 suom. Helena Sinervo), joka teki minuun myös vaikutuksen. Tämä kokoelma perinteisempää runotaidetta.

 

Päivän ja koko elämän mittaisia sankareita

Olen hiljaittain lukenut kaksi nopeasti nautittua kirjaa, joissa kummassakin kerrotaan yhdestä miehestä. Rudolf Erich Raspe kirjoitti ja kokosi 1700-luvulla oikeasti eläneen paroni von Münchhausenin seikkailuja yksiin kansiin ja ne julkaistiin 1700-luvun loppupuolella. Paroni seikkailee näissä kertomuksissa maassa ja maan alla, merellä ja ilmassa aina avaruuksia myöten vieraillen kuussa ja planeetoilla. Todellinen supersankari siis – lähes kuolematon. Paroniin verrattuna pariisilainen Jonathan, pankin pienipalkkainen vartija, tuntuu todelliselta tylsimykseltä. Jonathanista luin Patrick Süskindin yhdenpäivänromaanista nimeltä Kyyhkynen (ilm. 1987). Jonathan asuu pienessä ullakkohuoneessa, käytävällä on asukkaiden yhteinen vessa. Hän on asunut siellä vuosikymmeniä ja tehnyt samaa työtä melkein yhtä pitkään vain 5 minuutin kävelymatkan päästä kotoaan. Viikonloppuisin Jonathan pysyy mielellään kotona.

Paronin elämä tuntuu kulkevan uskomattomasta ja ihmeellisestä seikkailusta toiseen. Ei ole mitään kummallista siinä, että maapallon halki on mahdollista kulkea kohdaten antiikin jumalia ja että tykinkuulalla voi lentää. Onni on usein myötä ja paronin elämänasenne vaikuttaa olevan, että hän selviää helposti mistä tahansa – jopa kuolemasta. Kun asenne ja mieli(kuvitus) ovat kohdillaan, niin ruumis seuraa perässä ja taipuu kaikenlaisiin koitoksiin. Jonathanin elämä on tasaisen rauhallista ja ennakoitavaa – siis turvallista. Sen tähden yhden elävän kyyhkysen ilmaantuminen kotiasuntonsa ovelle kesken aamutoimien järkyttää Jonathania suuresti. Mitä tehdä, kun elämä ei mene käsikirjoituksen mukaan?

Jonathan joutuu kriisiin, joka ravistelee hänen koko olemassaoloaan. Hänen ajatuksensa lähtevät pyörimään kiivasta tahtia ja hän kykenee kuvittelemaan pahimmat skenaariot siitä mikä voi elämässä mennä pieleen. Kriisi syö miestä ja ajaa hänet todella synkille vesille. Paronia eivät ikävät yllätykset tunnu hetkauttavan suuntaan tai toiseen. Mitä sitten, jos pää irtoaa, tulee uponneeksi suohon hevosineen tai tulee vahingossa nukahtaneeksi tykin sisälle ja lentäneeksi sieltä heinäkasaan. Se on elettyä elämää ja kaikesta selviää aina parhain päin. Yllätykset eivät ole kriisin paikka vaan lisämaustetta seikkailuun kuin seikkailuun.

Paronin tarinat tuntuvat suun pieksennältä kapakkailloissa: sotatarinoita, valloituksia ja metsästystarinoita. On matkustamisia yli tunnetun maailman ja paroni on aina kertomustensa tähti. Maailma on paronia varten ja hän on ottanut sen haltuun helposti, koska ei voi epäonnistua. Paroni on sankari – ainakin itselleen. Myös Jonathan ei voi epäonnistua, mutta silti hän epäonnistuu. Jonathan vaikuttaa oman elämänsä antisankarilta. Ulkopuoliselle hän ei vaikuta “luuserilta”, ainoastaan itselleen. Jonathan on niitä hiljaisia miehiä, jotka viihtyvät hyvin yksin ja heidät huomataan vasta kun he joutuvat tahtomattaan keskellä tapahtumia, joista eivät ole halunneet olla osallisia. Jonathaneille elämä on yksi päivä, joka eletään aina uudelleen. Se sisältää tutut rutiinit ja niin on hyvä. Ei sooloilla, ei hötkyillä ja spontaanius on uhkarohkeutta, joka pilaa harmonisen elämän.

Mieleni tekisi tehdä vertailua paronin ja Jonathan välillä pidemmänkin tovin, mutta lopetan tähän. Helmetin lukuhaasteeseessa sijoitin paronin kertomuksen sankaritarina-kategoriaan, mutta yhtä hyvin sinne olisi mahtunut sekaan myös Jonathan. Hänen sankaruutensa oli kätketty syvälle sisimpään ja nousi esille hänen voittaessa pelkonsa, joka saattoi olla kyyhkynen tai sitten elämänhallinnan menettämisen pelkoa.

Sen pituinen se.

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

Rudolf Erich Raspe: Paroni von Münchhausenin seikkailut (1700-luvulta, suom. Ilmari Lehmusvaara, Karisto 1989, kuvitus Gustave Doré) 284 sivua lainattu kirjastosta. Helmet lukuhaaste 21: sankaritarina

Patrick Süskind: Kyyhkynen (1987, suom. Markku Mannila, Otava). 103 sivua lainattu kirjastosta. Helmet lukuhaaste 19: yhdenpäivänromaani

Jonathanin henkilöhahmoa lähelle tulevat mm. :

Lassi Nummi: Maisema ja muuta proosaa

Mikko Rimminen: Maailman luonnollisin asia

Luigi Pirandello: Mennyttä miestä – valekuoleman jälkeinen elämä