T. S. Eliot: Kissojen kielen kompasanakirja

”Olet kuullut paljon kissatarinoita / ja kissatutkijoiden teorioita, / joita ihmismieli turhaan keksi / kissan luonteen ymmärtämiseksi. / Jo olet varmaan oppinutkin sen: on kissa aivan meidän kaltainen. / Ihmisluonteet samoin eroavat / kuin kissain heimon ajattelutavat.”

T.S. Eliotin Old Possum’s Book of Practical Cats julkaistiin vuonna 1939 ja ennen tätä ensimmäistä suomennostaan runokokoelmasta on tehty mm. musiikkia erään Andrew Lloyd Webberin nuotintamana. Kyllä, tarkoitan musikaalia Cats.

Suomennoksesta vastaa kirjailija itsekin Jaakko Yli-Juonikas ja kuvituksesta Jenna Kunnas. Teksti on hykerryttävää, mutta niin on myös kuvitus. Näistä kummastakin lisää tuonempana, mutta keskitytään aluksi erääseen tärkeään näkökulmaan runoteoksessa.

Minkälaisia kissoja tapaamme runoteoksen sivuilla? Minkälainen on runojen kissakuva? Tämähän on suorastaan vakava asia ja tulee selvittää. Itse toimin kahden kissan ”omistajana” ja nämä kaksi sielukasta olentoa ovat voittaneet minut puolelleen. Olen kissojen asialla.

Eliotin runokokoelman kissat ovat velmuja, ovelia, oman arvonsa tuntevia, nautiskelijoita, kiertolaisia, omalakisia, toistan: omalakisia ja itseriittoisia. Kissoilla on hyvä maku (tyylitajun, eleganssin taju) ja kissat ymmärtävät hyvän laadun ja palvelun päälle. Tämä tekee heistä nautiskelijoita ja oman tilan haltuun ottavia olemassaolon sankareita. Valitettavasti joskus myös roistoja ja ryöväreitä, mikä on melko pöyristyttävää tuoda esille, mutta minkäs voit. Kykynsä ja elämänvalintansa kullakin. Runokokoelmasta voi kyllä saada myös sellaisen kuvan esimerkiksi Rimpularonjan ja Mukkelismaurin osalta, että heitä syytetään melkein mistä tahansa vahingosta. Kovanluokan tihutyöläisiä varmasti myös, mutta ei kai nyt ihan jok’ikisestä harmista voi kissaa syyttää. ”Kun kuuluu kova paukahdus ullakon pimennosta / tai jos rengas puhkottu on Alfa Romeosta / tai jos salongista kuuluu ääni: kris ja kras / ja säpäleinä siellä lojuu vaasi arvokas – / niin perhe manaa: ”Kissat asialla, vanhat tutut! / Mukkelismauri – ja Rimpularonja!” / ja siten loppuun käsitelty taas on nämä jutut.”

Mutta kissojen ilmiömäisiä lahjoja ottaa tilat haltuun voi käyttää myös hyvään. Esimerkiksi Rautateiden kuningas Huiskakatti on palvelualan ammattilainen junakattina. Hän tietää mitä tekee ja tekee sen huolella. Ja jotenkin haluan uskotella itselleni, että junakattiudessakin on kyse syvimmiltään kuitenkin laatutietoisuudesta. Asioita ei hoideta hutaisten kahdella tassulla. Tai voi, mutta onko siinä mitään järkeä?

Kirjakissamme Siiri performoi kaksijalkaisuutta.

Runokokoelma ottaa kantaa kissan nimeämiseen aloitusrunossaan ja loppupuolella pohditaan kuinka kissoja tulee puhutella. Merkittäviä avauksia. On eittämättä keskeistä ymmärtää, että kissoissa on aina jokin salainen puoli, joka ei koskaan selviä ihmiselle. Tämä mysteerin tuntu tekee meistä joistakin kissaihmisiä.

Kissojen puhutettelussa tulee ottaa huomioon monta seikkaa ja yksi niistä on tämä: missään nimessä kissaa ei tule verrata koiraan. ”Vaan muista aina, vaikka nukuksissa: Koira on koira – JA KISSA ON KISSA.”

Kirjakissamme Hilma noutaa palloja.

*

Jaakko Yli-Juonikas on päivittänyt Eliotin runoisat kissakaverit 2000 – luvun Suomeen. Tapahtumapaikkoina on tuttuja kaupunkeja Turun ja Tampereen seudulla. Esimerkiksi merirosvo Ärjykissa on Aurajoen kauhu ja ilman junakatti Huiskakissaa Tampereen juna ei lähde liikkeelle. Kissan nimeämisrunossa puolestaan Nikki Minaas mainitaan mahdollisuutena etsiä tavallisesta Matista ja Mirristä poikkeavampaa nimeä. Yli-Juonikas on taiteillut käännöksissä riimit ja rytmin varsin onnistuneesti paikoilleen ja runoja oli miellyttävä lukea.

Jenna Kunnas on kuvittanut kirjan. Repesin ilosta ensinnäkin takakannen äärellä. Tuli tuntu kuin olisin katsonut kahta ”omistamaani” kissaa Siiriä ja Hilmaa. Hilma on esimerkiksi rei’ittänyt tämän(kin) kirjan kulmat hampaillaan. Kirjaston kirjat meillä säilytetään kaapeissa syystä. Toinen kirjakissamme Siiri on puolestaan tarvittaessa hyvin viehko rojaalinen feliniteetti ja häpeämätön sylikissa. Mutta Jenna Kunnaksen kuvituksista siis! Kunnas on tuonnut runokoelman sivuille kavalkaadin monen monituista kissaa ja Kunnas tekee kunniaa kissoille näyttämällä niistä myös erilaisia luonteenpiirteitä ja olemisemisen tapoja. Kuvien katsomisesta tulin hyvälle tuulelle.

*

Omaa suosikkiani on hankala nimetä runokokoelman kissoista. Ja nyt kun olen tämän tuonut esille, niin kyllä eräs katti valloitti minut aivan erityisellä tavalla: teatterikissa Papu. Hän on pitkän linjan taiteilija, jolla on takana monipuolinen ura teatterissa, mutta nyt vanhoilla päivillä on ajautunut elämään melko kurjasti. Hän elättää itsensä tai ainakin tienaa juomansa kissojen kulmaklubilla kertomalla tarinoita menneisyydestään. Papu kertoo merkittävimmäksi roolityökseen Othellokolli – näytelmän Pompula-Pajatson. Papun nostalgisen naukumisen saatossa selviää, että teatterista puuttuu ”se jokin” tänä päivänä (1939):

” Se sanoo: Pennut nykyään ei viitsi harjoitella / niin kuin vaikka suuri diiva Eronen, siis Ella. / Pennut eivät tunne juonta Lysistrateksenkaan, / niille riittää taiteeksi vain hyppy läpi renkaan.”/  Ja lisää vielä rapsutellen taajaan itseänsä: / ”Teatteri ei totisesti ole entisensä. / Uudet tuotannot on kieltämättä tehty hyvin, / mutta niistä puuttuu kaunotaiteen henki syvin,  / ”se eteerinen otsoni / ja romanttinen stetsoni, / siis Pompula-Pajatsoni, tuo hahmo herkistyvin.”

Liikuttava kaveri. Tragedian tajua loppuun asti.

*

Otava on lokeroinnut Kissojen kielen kompasanakirjan lastenkirjallisuudeksi. Uskon kuitenkin, että tästä löytyy viihdyttävää sisältöä myös aikuisille kissojen faneille.

*

Teksti ja kuvat: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

T. S. Eliot: Kissojen kielen kompasanakirja

Old Possum’s Book of Practical Cats (1939)

Suomennos: Jaakko Yli-Juonikas

Kuvitus: Jenna Kunnas

Otava 2018

32 sivua

Arvostelukappale

*

Lisää Hilmasta ja Siiristä: Kirjakissat Hilma ja Siiri

Mukana Reader why did I marry him? -blogin  lukuhaasteessa #Runo18 ja Kirja vieköön! -blogin #Runosunnuntaissa.

Mainokset

Pauliina Rauhala: Synninkantajat

Mistä tämä kirja kertoi? Voisin ajatella, että vanhoillislestadiolaisesta yhteisöstä ja sen vaikutuksesta 1970-luvun lopulla Pohjanmaalla. En tunne herätysliikkeen historiaa ja sen maailmakin on minulle vieras, mutta mielikuvakseni jäi, että tuohon aikaan ote kiristyi jäsenistöön ja Synninkantajista saa tuntuman, että tätä tehtiin myös pitkälti hengellisen väkivallan keinoin. Ihmisiä suljettiin yhteisön ulkopuolelle ja parjattiin Helvettiin, jos ei jakanut samaa ymmärrystä kristinuskosta, Jumalasta ja erityisesti Raamatusta. Jakolinjat hyviin ja huonoihin kristittyihin saattoi kulkea helposti perheidenkin sisällä.

Näin myös Rauhalan Synninkantajilla. Perheyhteisö murtuu kahtia, koska yhdeltä tai toiselta puuttuu riittävä usko eivätkä he alistu vanhoillislestadiolaisen yhteisön normeihin. Ongelma on avautuminen uskonnollisen yhteisön ulkopuolelle. Kyse ei ole niinkään esimerkiksi television katselusta (sekin on ongelma) vaan jopa osallistuminen paikallisen luterilaisen seurakunnan toimintaan kuten diakoniapiiriin ja kirkkokuoroon. Jumalatonta menoa, jos kysytään vanhoillislestadiolaisen yhteisön vanhimmilta. Vanhimmilta, jotka ovat järjestäen kaikki miehiä, koska nainen sattuu olemaan se heikompi astia, jota tulee ymmärtää hänen heikkouksissaan. Ymmärrystä ei kuitenkaan tule, jos syntiä tehdään. Tai tulee. Synnit saa anteeksi, kun niitä pyydetään, mutta jos yksilö ei koe tehneensä syntiä, niin ulkopuolelle jättäminen tuntuu julmalta. Sinua ei enää tunneta, ei tervehditä, ei toivota kotiin ja kotonasi ei enää vierailla. Et pääse tapaamaan omia lapsiasi ja lapsenlapsiasi, joihin sinulla on läheiset välit. Tuntuu todella armottomalta. Vanhan testamentin valittuun kansaansa kiivastunut Jumala on saanut vallan ja evankeliumi tuntuu olevan typistetty Jeesuksen veren roiskeeseen Golgatalla.

Mutta kertoi tämä minulle oikeasti muustakin kuin vanhoillislestadiolaisuudesta. Vanhoillislestadiolaisuus on rakenteellinen tai arkkitehtooninen seikka tarinassa. Tarinan rakenteiden sisällä on ihmisiä ja tulin ajatelleeksi, että tämä kirja kertoi heistä. Ja siellä missä on ihmisiä, niin on myös rakkautta, vaikka etäiseksi se tuntui synninkantajilla jääneen. Enemmän oli puolustuslinjojen valitsemista ja pysymistä omalla puolella.

Kirjassa on neljä nimettyä kertojaa ja viides ääni, joka on matkalla jonnekin ja hän matkustelee ympäri maailmaa. Hän etsii jotakin. Hän tekee tutkimusta. Hän ilmestyy kuin tyhjästä Aaronin, Aurooran, Aliisan ja Taiston äänten joukkoon. Matkakertomusten kertoja selviää kyllä viimeistään lopussa lukijalle, jolloin myös aukeaa selkeämmin, miksi tämä kertojaääni kohtaa matkoillaan äärimmäisiksi miellettyjen yhteisöjen edustajia. He uskovat usein vahvasti asiaansa, ovat usein hyvin uskonnollisia ja näiden seikkojen tähden myös eristäytyvät muista ihmisistä. Eristäytyminen on helppoa ja tarpeellista, jotta yhteisön elämäntapa säilyisi. Kenties matkakertoja vertaa vanhoillislestadiolaisia tällaisiin yhteisöihin. Eristäytyminen, tiukat ulkoista toimintaa ylläpitävät normit, moraali ja järjestelmä, joka strukturoi koko ihmisen olemisen tavan ja ihmisen merkityksen maailman kokonaisuudessa. Ulospäin näyttää siltä, että on vain me (todelliset yhteisön jäsenet) ja ne toiset (siis kaikki muut, jotka eivät jaa samaa elämäntapaa ja/tai arvoja).

Synninkantajat sisältää paljon huikeaa, koskettavaa ja tarkkaa luonnonkuvausta. Ihmisten tunteet ja kokemukset löytävät merkityksensä ja paikkansa pohjanmaalaisesta ympäristöstä. Tämä on minulle vierasta luonnonmaisemaa, ja ehkä siksi kiehtovaakin luettavaa. Ja pohdin Taistoa. Taisto on paikallisen kylän vanhoillislestadiolaisen yhteisön vanhimpia, saarnamies ja hoitomies. Hän on armoton uskonsa mukaan ihmisille, mutta ei luonnolle. Sitä hän hoivaa, rakastaa ja siitä huolehtii. Pihapiirissä on lehtimaja, jossa hän nauttii omaa aikaa, on kukkia perhosille ja ruokaa ja pesäpönttöjä linnuille. Hän keskustelee lintujen kanssa kuin pyhä Fransiskus Assisilainen. Voisin kuvitella, että kristinuskon tiukan linjan tulkitsijoilla on asenne, että ihminen (mies) on luomakunnan kruunu ja luonto sekä muut ihmiset (naiset, lapset) tulevat perässä. Ihminen on määrätty hallitsemaan muita ihmisiä ja luontoa. Tähän nähden oli kiinnostavaa tutustua Taiston ajatteluun. Hän ei pyri riistämään luontoa. Hänelle metsästyskin (varsinkin huvin vuoksi) on väärin ja syvää surua aiheuttaa ihmisten toiminta. Hän kalastaa, mutta omiin tarpeisiin. Luonnosta ihminen saa ravintonsa ja luontoa tulee hoitaa, koska se on lahja. Taisto ei riistä luontoa, mutta hengellisen väkivallan kautta kyläyhteisöään ja läheisiään. Armoa ei anneta.

Synninkantajat. Mistä nimi? Mitä syntejä nämä ihmiset kantavat? Onko nuoren naisen kokema rakastuminen ja fyysinen kaipuu syntiä? Ei minun mielestäni. Lukekaa Vanhasta testamentista Laulujen laulu. Onko lähimmäisistä huolehtiminen syntiä? Ei minun mielestäni. Rakastakaa lähimmäisiänne. Onko lapsen rakkaus klassiseen musiikkiin syntiä? Ei minun mielestäni. Vanhassa testamentissa kuningas Saulia rauhoitteli Daavid musiikin avulla. Mitä syntejä nämä ihmiset kantavat? En tiedä. Niin. Mistä kirjan nimi? Tätä mietin. Tai ehkä enemmänkin sitä miten synti tulisi käsittää.

Kirjan tarinassa on läsnä vahva tunnelma. Luonnon kierto vuorottelee ihmisten tunteiden ja kokemusten kanssa. Ne keskustelevat keskenään, raamittavat toinen toisiaan, asettuvat rinnakkain vertailtaviksi ja vastakkain vertailtaviksi. Tämä oli lukukokemukseni suloisinta antia. Ihmisiä surin ja heidän asenteitaan ja mihin heitä yritettiin pakottaa.

Alkupuolella mainitsin, että kirja kertoo ihmisistä ja rakkaudesta. Rakkaudesta ihmiseen ja luontoon. Rakkaus luontoon on selkeä, mutta rakkautta ihmiseen kirjan sivuilla ei tunnuta kuitenkaan sanoittavan tarkasti. Rakkaus tulee esille kuitenkin niissä kohtaamisissa, joissa rakkaus on luonnollinen. Onpa kummallisesti sanottu. Tarkoitan tällä ei-pakotettua rakkautta. Välitöntä soljumista ja välittämistä. Rakkaudesta ihmisiin – tyyppistä toimintaa. Tällainen rakkaus ei aseta tiukkoja sääntöjä ja tuhoa toista ihmistä koneeksi, joka ei kylvä siemeniä vaan tuhoaa kasvun. Tällainen rakkaus voi olla myös pyyteetöntä ja silloin se alkaa minulle kuulostamaan jopa armolta.

Onko rakkaus liian voimakas sana kuvaamaan kirjan ihmisten välisiä suhteita? Huolenpito, pienet asiat, pitäytyminen torjumasta ja tuomitsemasta toista ja rakkauden jyvittäminen tulevan kasvun hyvinvoinnin takaamiseksi ovat rakastavia tekoja. Näitä on myös Taistossa, joka uskoo tekevänsä oikein, mutta ei näe tekojensa seurauksia. Hän ei vaikuta vallanhimoiselta ihmiseltä, mutta hän kontrolloi ja määrittelee tarkkaan, missä menee hyväksytyn ihmisen rajat. Kaikki, jotka jäävät ulkopuolelle eivät ole osallisia siitä rakkaudesta (!?), jolla hän uskoo jumalansa rakastavan ihmisiään. Julmaa hengellistä väkivaltaa niitä kohtaan, jotka ovat kristittyjä, mutta vääränlaisia Taiston kaltaisten mukaan.

Mietin, että kirja voisi kertoa myös ihmisistä, jotka eivät kohtaa. Heidän välillään on uskonto sellaisessa muodossa, joka rakentaa muureja, jotka on tarkoitettu pysyviksi. Muuri sulkee ulos paljon ihmisiä ja muurin sisällä olevat ihmiset eivät tunnu olevan kovin onnellisia. Tällaisen kuvan sain vanhoillislestadiolaisista 1970-luvun lopun Pohjanmaalta.

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Pauliina Rauhala: Synninkantajat

2018 Gummerus

368 sivua

Kannen kuvat: Shutterstock

Kannen suunnittelu: Jenni Noponen

Arvostelukappale

*

Kirjasta ovat kirjoittaneet mm.

Lumiomena

Rakkaudesta kirjoihin

Kirjapolkuni

*

Uskonto nousee esille mm. seuraavissa kirjoissa ja kirjakirjoituksissani:

Markku Envall: Tavaratalo taivasalla

Lord Byron: Cain

Teatterissa! Michael Baran: Tyttö, joka käveli (Aaveille ja eläville)

Olen nähnyt jotakin kiinnostavaa. Kiinnostavan Michael Baranin näytelmästä tekee sen kerroksellisuus. Kerrokset tulevat ajankulun, muistamisen ja ihmisen mielen rakenteiden kerroksista.

26145162469_82d02c35e7_z
Kuva: Tuomo Manninen / Kansallisteatteri

Tyttö, joka käveli kertoo kolmesta eri sukupolveen kuuluvasta naisesta. Eret (Aksa Korttila) on nuori helsinkiläinen opettajan alku, Edith (Pirjo Määttä) keski-ikäinen dramaturgi-näytelmäkirjailija ja Ewa (Seela Sella) Puolan juutalainen, joka on aikoinaan paennut menneisyyttään Suomeen asti. Heitä kaikkia yhdistävät emotionaalisesti kipeät muistot, kokemus yksinäisyydestä, ulkopuolisuudesta, muistojen merkitykset (avautumiset ja avautumattomuudet nykyhetkelle) ja menetyksetkin. Herkkiä ja vahvoja naisia. Konkreettisesti heitä yhdistää yksi vanha, perinteinen ja arvokas asunto Helsingissä. He kohtaavat toisensa sattumalta ja ystävystyvät.

En halua kertoa liikaa näytelmän juonesta tässä vaiheessa, jos olet menossa näytelmää vielä katsomaan. Näytelmän tekstin analyysi jääköön myöhemmälle ajalle. Sen kuitenkin kerron, että Eret ja Edith ystävystyvät näytelmän alkupuoliskolla ja tässä vaiheessa Edith on piinannut itseään pidemmän aikaa Ewan haastattelukaseteilla, joita hän haluaisi käyttää jonkinlaisen tekstin (näytelmää tai proosaa) pohjana. Tästä käynnistyy muistojen, näkemisen tapojen ja erilaisten kipujen (muistoja) verkosto.

Näytelmä on toteutettu monologimuodossa. Henkilöhahmot lähes poikkeuksetta kommunikoivat sisäisen minänsä (tai yleisön suuntaan) yksinpuhellen mitä ajattelevat, tuntevat ja muistelevat. Näytelmä on muistojen puutarhaa sen jokaisena vuodenaikana. Kevät on kasvun ja odotuksen aikaa, kesällä kukoistetaan, syksyllä korjataan satoa ja hiivutaan pois ja talvella uinutaan pimeydessä, muistellaan menneitä, suunnitellaan tulevaa ja odotetaan valoa. Jokaisella naisella on oma tarinansa ja aika kulkee sykleissä. Tai ihminen ajassa kulkee kehissä. Naiset kohtaavat toisensa monologeissa peilaten itseään toisiinsa ja löytäen jotakin yhteistä tunteen ja kokemuksen tasolla.

Esitys on toteutettu Kansallisteatterin suhteelliseen intiimiin Willensaunaan. Lava on kevyesti korotettu. Taustalla seisovat jykevänä valkoiset mahtavat seinäkoristeet, kipsiset rosetit ja sen sellaiset. Lavalla on kolme työpöytää teknisine laitteineen, tietokoneita, kasettinauhureita ja heijastusvälineitä, joilla voidaan projisoida kuvia valkoisille ”seinille” (kattoon). Työpöydät seisovat huoneen seinillä. Vaalea raidallinen tapetti. Tästä ajatellen katsojat ovat ”huoneen” lattialla. Tämä on kiinnostava lavastusidea. Minut tämä herätteli ajattelemaan ainakin sitä kuinka muistot kulkevat seiniä pitkin. Huone metaforana on syvä ja suhteellisen paljon käytetty (oletan). Minut se vie ainakin hyvin psyykkisille tulkintaseuduille. Huone voi olla esimerkiksi ihmisen sisäinen mielentila. Minkälainen huone, sellainen on ihmisen mielen tila. Tai miksei elämäkin?

Tyttö, joka käveli -näytelmässä huone tuntuu olevan muistamisen tila. Paikka, jossa käsitellä menneisyyttä turvallisesti. Asioita voi kelata taaksepäin ja toistaa. Muistoihin voi lisätä sanoja, paikkoja, ihmisiä ja tunteita. Muistoja voi käsitellä ja muokata. Näyttämö on muistojen tila, paikka, jossa voi lausua ääneen kipeimmätkin asiat, mutta myös kepeimmät arkiset asiat. Puhe kuolemasta ja pelosta mahtuvat samaan tilaan fyysisten tarpeiden kanssa sekä ilon ja välittömyyden tunteen kanssa. Turvallisuutta näyttämölle rakennettuun muistojen tilaan tuovat henkilöhahmojen puvustus. Lämmintä, muhkeaa, pehmeää ja mukavanoloista villaa, johon voi kerroksittain kääriytyä. Kiinnostavaa sinäänsä, että jokaisella naisella puvustus ei kuitenkaan ollut samanlainen. Esimerkiksi Ewan asu toi mieleeni surupuvun, tummaa pitsiä kasvoille ja kärsimysten keholle.

Tyttö, joka käveli on näytelmä, jossa tapahtuu vähän toiminnan tasolla, mutta paljon sisäisellä tasolla. Muistojen tilassa liikutaan ajasta toiseen monologien kautta ja vertaillaan kokemuksia toisiinsa. Etsitään, kadotetaan (tietoisesti ja tietämättä) ja löydetään yhtymäkohtia. Nuoren naisen kokema raivo, häpeä, kaipuu ja yksinäinen ulkopuolisuuden tuntu löytävät kosketuspintaa aiempien sukupolven naisten muistoista ja kokemuksista. Ajallinen ja emotionaalinen kerroksellisuus näytelmässä on valtava. Uskon, että jokainen katsoja näkee näytelmän hieman eri tavalla riippuen miten suhtautuu näkemäänsä.

25892180897_3b04eb2ec8_z
Kuva: Tuomo Manninen / Kansallisteatteri

*

Tarkastelen esityskokemuksesta tekemiäni muistiinpanojani jälkikäteen.

” Appelsiinin tuoksu (sydän!)”

”Muistaminen. Miksi muistella? Miten ihminen muistaa? Miksi muistella jotakin mitä ei voi unohtaa? Mitä he etsivät?”

”Mistä tämä kaikki teknologia esityksessä? Tallentaminen! Muistin apuvälineet.”

”Monologien sarja on sarja muisteluita. Kudelma ja kytkeytyminen toisiinsa. Rakentuu kokonaisuudeksi, jolla on ihmisen kasvot. Erilaiset kasvot ja samanlaiset kasvot. Kasvojen taakse.”

”Koskettava, riipaiseva Ewa: Onko vapautta tai mitä vapautta on sellainen, että kukaan ei ole sinusta riippuvainen? Kukaan ei kaipaa? Kukaan ei huomaa, vaikka kuolet pois.”

”Aika kulkee kehässä. Asiat tapahtuvat aina uudestaan ja uudestaan niin hyvässä kuin pahassa. Ihmiset vaihtuvat. Prosessoidaan perinne ja katkaistaan haitalliset perinteet ja ajattelutavat. Jätetään taakse. Kävellään (!!!!) pois. Annetaan tuulelle mikä tuulelle kuuluu. Ja pudotetaan matkan varrella maahan se mikä maahan kuuluu. ”

”Ei kanneta traumoja/taakkoja mukana tuleville sukupolville selvitettäväksi. Aika on kehä, tulevat sukupolvet kyllä kokevat samat tunteet. Ei unohdeta pahaa, mutta ei anneta sille valtaa. ”

”Tämä on selviytymistarina. Onnellinen loppu! Onnellinen loppu on siirtää hyvä ja tärkeä eteenpäin. Saada seuraava sukupolvi tuntemaan itsensä merkitykselliseksi omana itsenään. Tunteita ja pahaa oloa ei saa siirtää. Jakaa kokemukset, löytää emotionaalinen yhteys ja jatkaa eteenpäin (kävellä!).”

”Kivet!” (tällä viittaan juutalaisen haustausperinteeseen)

*

Esitys on rauhallinen ja minulla katsojana oli aikaa sulatella kokemaani. Monologit ajoittain palmikoituivat toisiinsa, mutta tilaa oli myös ajatusten hengittää. Näyttelijätyö jokaisella kolmella naisella oli vahvasti läsnäolevaa, mikä teki esityksen kokemisesta intiimin ja turvallisen. Lavastuksen ja puvustuksen estetiikka toimivat minulle. Mustavalkoisuus oli näennäistä ja se pelkisti oleellisen esille näytelmän visuaalisuudesta.

Uskoisin, että minun on luettava näytelmäteksti jossakin vaiheessa. Oletan, että se tulee kirjastoihin. Haluan tunnustella sanoja vielä uudelleen myöhemmin.

*

Teksti: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Kuvat: Tuomo Manninen/Kansallisteatteri

Rooleissa: Aksa Korttila (Eret), Pirjo Määttä (Edith), Seela Sella (Ewa)

Kantaesitys Willensaunassa 14.3.2018

Näytelmän teksti ja ohjaus: Michael Baran

Visuaalinen suunnittelu: Kimmo Viskari

Valosuunnittelu: Aslak Sandström

Musiikki ja äänisuunnittelu: Kristian Ekholm

Naamioinnin suunnittelu: Jari Kettunen

Dramaturgi: Eva Buchwald

*

Esitys koettu 13.4.2018 Kansallisteatterin medialipulla.

*

Esityksestä ovat kirjoittaneet mm.

Aina eturivissä

Teatterin lumoa

Ääni katsomossa

Teatterikärpäsen puraisuja

*

Aiempia teatteritekstejäni löytyy blogistani täältä (linkki aukeaa blogini sivulle).

Ja vielä: Hiljaittain kirjoitin Kaisa Ijäksen Aurinkokello -runoteoksesta, jossa käsiteltiin myös aikaa ja muistoja.