Minna Rytisalo: Lempi

Tämä kirja ei pitkästyttänyt hetkeäkään, mistä olin hieman yllättynyt. Usein kirjoissa tuppaa olemaan tylsempiä suvantokohtia, vaikka kirja on ollut hyvä ellei jopa erinomainen lukukokemus. Kenties vapaampi juonen kulku terävöitti lukuhermojani. Tarina ei ole eheä vaan fragmentaarinen ja kolmelle kertojalle jakautunut. Näistä jokaisella on erilaiset muistot Lempi-nimisestä lappilaisesta nuoresta naisesta. Juoni on letitetty kolmen kertojan kesken. Lempin oma ääni ei kuulu kirjan sivuilla.

Kirja voi olla tylsä lukukokemus, jos aihe ei kiinnosta minua lukijana. Olin hieman ”huolissani”, että kuinka innostun lukemaan suomalaista sodanaikaista Lappiin sijoittuvaa romaania, jossa mennään naimisiin ja elellään pellosta, karjasta, metsistä, joista ja järvistä. Saunotaan (pyhä paikka), rakastellaan suviyössä koivunrunkoa vasten ja hyvästellään rakkaita, jotka lähtevät sotaan. Menetetään suvussa pitkään olleet kotitilat, kun joudutaan evakkoon ja kasvetaan vahvemmiksi, kun on pakko. Identiteetti murtuu, kaupungit ja suuren maailman meno vievät sielut ja sen mikä on todellista elämässä. – – – No. Lempissä tapahtuu melkein tuota kaikkea edellä mainittua, mutta silti kirja ei ollut minulle tylsä. Kertojien tavassa kuvailla asioita, tapahtumia, tunteita, toiveita ja pelkojaan piti minut otteessaan. En tiedä miten, mutta näin vain tapahtui.

Kirjan aiheena lienee rakkaus, lempi. Suloinen, rakastuneen rakkaus, jonka kääntöpuolena on lopullisesti kuolemassa menetetty rakkaus. Viljami palaa sodasta vaimottomaan kotiin, jossa on kaksi poikaa ja yksi piika. Viljami kaipaa vaimoaan Lempiä, josta hänelle on kerrottu, että tämä pakeni saksalaisten matkaan ja saattaa olla jo kuollut. Viljami ja Lempi ehtivät olla naimisissa vajaan vuoden kunnes Viljami kutsuttiin sotaan. Piika Ellillä on hyvin toisenlainen näkemys Lempistä. Lempi on koppava kouluja käynyt kaupunkilaishupakko, joka on hyödytön lappilaisen pientilan emäntänä sekä Viljamin vaimona ja lasten äitinä. Ellillä on pakkomielle, fyysisesti ja psyykkisesti pakottava tunne, että Viljami on hänelle tarkoitettu mies ja perheen pojat ovat oikeastaan hänen lapsiaan. Tämä ei ole rakkautta. Elli ratkaisee Lempi-ongelman omalla tavallaan.

Kirjan kolmas kertoja on Lempin 11 minuuttia nuorempi kaksoissisar Sisko. Sisko on luotettava, kiltti, kykenevä ja tasainen kaksossisaruksista tai niin Sisko uskoo. Sisko kertoo kuinka hän rakastuu saksalaiseen upseeriin Maxiin, jolle antaa itsestään yhä enemmän jottei menettäisi tätä toiselle naiselle ja lopulta lähtee tämän mukaan Saksaan, jota ollaan kehittämässä rotupuhtaaksi uudeksi valtakunnaksi. Sisko joutuu Saksaan tullessaan rotutarkastukseen. Tarkastukseen hän suhtautuu pelolla, kelpaisiko hän? Sisko oli kuullut, että saamelainen ei kelvannut ja siksi päätyi itsemurhaan saksalaisen miehensä kanssa. Sisko pääsee tarkastuksesta läpi ja muuttaa Hampuriin odottamaan, että pääsee rakastamansa miehen kanssa naimisiin. Mies katoaa. Sisko ei saa vastarakkautta, hänen rakkautensa on tullut hyväksikäytetyksi. Siskon kertomuksen lopuksi lukija saa tietoonsa, että hän on löytänyt hyvän luotettavan parisuhteen palatessaan takaisin Suomeen.  

Kirjan nimi on Lempi, mutta ei kirja kerro Lempi-nimisestä naisesta. Se kertoo rakkaudesta eri muodoissaan, sen puutteesta, sen kaipuusta. Kirja kertoo myös tunteista ja mielen liikkeistä, jotka ovat naamioituneet rakkaudeksi. Siskon rakkaus tuntuu kirjassa luonnolliselta, solutasolle kirjatulta ristipistoiselta kuviolta, jota edes kuolema ei erota.

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

Minna Rytisalo: Lempi


2016 Gummerus 234s. Lainattu kirjastosta

Yaa Gyasi: Matkalla kotiin

 Kesti tovin, että sulattelin lukemaani. Pidin paljon kirjan rakenteesta ja jokaisen henkilöhahmon tarina oli “puhutteleva”. Puhuttelevalla tarkoitan sitä, että jokainen tarina antoi minulle ajateltavaa, herätti ajatuksia.

Yaa Gyasi kertoo yhden afrikkalaisen sukulinjan tarinan, joka alkaa 1700-luvun Kultarannikolta (nyk. Ghana, itsenäistynyt Iso-Britannian siirtomaavallasta 1957), jossa elää lukuisia heimoja, joista kirjassa mainitaan erityisesti kaksi: Ašantit (kuningaskunta) ja fantit. Alueella käydään orjakauppaa ja rannikolla oleva linnoitus toimii lähtöpaikkana orjiksi vangituille ja kidnapatuille afrikkalaisille. Brittiläiset siirtomaaherrat hyötyvät alueen heimosodista ja -kahakoista. Fantit ovat ašantien mielestä liian likeisissä suhteissa brittien kanssa, mutta myös ašantit myyvät eri heimoista vangitsemiaan sotavankeja briteille. Tällaisessa tilanteessa tarina käynnistyy.

Kaksi toisilleen tuntematonta sisarpuolta Effia ja Esi päätyvät rannikkolinnoitukseen. Effia valkoisen miehen puolisoksi ja Esi linnoituksen epäinhimillisiin kellareihin odottamaan siirtoa orjaksi Yhdysvaltoihin. Effian Kultarannikkoon jäänyt sukulinja jatkaa orjakauppaa kunnes Effian pojan poika pakenee sukunsa rasitetta pois heimonsa asuinalueelta. Siirtomaaisäntien vaikutus Kultarannikkoon ja näin myös pitkälle Effian sukulinjan jäseniin on syvä. Esin sukulinja elää Yhdysvalloissa aluksi orjina, sakkovankeudessa kaivoksilla (käytännössä orjuutta edelleen, vaikka virallisesti orjuus lopetettu) ja lopulta vapaina miehinä ja naisina, mutta rankoissa oloissa New Yorkin Harlemissa. Pohjoiseen siirtyminen etelävaltioista koettiin elämänlaatua ja tulevaisuutta parantavana entisille orjille ja heidän jälkeläisilleen.

Matkalla kotiin ei kerro yhden tai kahden ihmisen tarinaa vaan luku luvulta kuljettaa eriarvoisuuden ja rasismin, rodun ja sukupuolen, väkivallan ja pahan kierteen teemoja laajalla skaalalla yhden suvun jäsenten elämän kokemusten kautta. Kokemukset ja niiden vaikutukset tapahtuvat yksilötasolla, mutta kirjan rakenne tekee niistä kollektiivisia. Kirja tuntuu kuin todistuspuheenvuorolta siitä, mitä siirtomaavallan aikana paikallisissa kulttuureissa Afrikassa tapahtui ja miten siirtomaavalta repi rikki ja juuriltaan alueen ihmiset (perheet ja suvut) ja kulttuurit. Toipuminen ei tapahdu nopeasti ja vaikutukset laajenevat sukupolvien ketjuissa.

Kirja ei ole mukavaa luettavaa. Sen tarinoissa ihmisiltä viedään ihmisarvo vallanhimossa, perinteiden tähden tai uskoen, että toisaalla syntynyt ihminen on arvokkaampi kuin toisaalla syntynyt. Kirja antaa paljon syitä vihata rasismia, eriarvoistamista ja rotuluokittelua. Tärkeä kirja siis.

 

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

Homegoing, 2016, suom. Sari Karhulahti, Otava, 2017, 370 s. Lainattu kirjastosta.

Helmet lukuhaaste 2017: 26. Sukutarina

Leena Parkkinen: Säädyllinen ainesosa

Olen aloittanut tämän tekstin kirjoittamisen lukuisia kertoja. Miksi? Aluksi ajattelin, että kehuisin kirjan maasta taivaisiin, sillä kahden ihmisen kokemusten kuvaus ja tarinan kietoutuminen eri aikatasoilla ja lukijalle pääosin tutuissa miljöissä toimi erinomaisesti. Esimerkiksi nousevan porvariluokan kotirouvan elämä 50-luvun Helsingissä tuntui kovin uskottavalta minulle vaateparsineen, ruokineen ja asunnonvarusteluineen.

Leena Parkkisen Säädyllisen ainesosan (murhenäytelmä?) kaksi ihmistä ovat Elisabeth ja Saara. Kaksi naista, jotka eivät ole sitä miltä päällisin puolin näyttävät tai antavat ymmärtää. Elisabeth on jännittävä, rento, maailmaa nähnyt, bilettävä ja vapaa yksin asuva nainen. Saara on kotirouvitettu maaseudun kasvatti, joka on muuttanut miehensä ja poikansa kanssa jonkinlaisen skandaalin siivittämänä Helsinkiin.

Seuraavaksi kompuroin sen kanssa, mitä haluan kertoa Saarasta ja Elisabethistä. Kaksi naista, jotka rakastuvat tarinan edetessä toisiinsa. Vai rakastiko Elisabeth Saaraa todella vai käyttikö tätä vain hyväkseen, koska vakoojalla ei ole varaa pysähtyä aloilleen fiilistelemään elämän eteen tuomaa onnea (Saara)?

Saara on tarinan alkupuolella kotirouvuutta suorittava 1950-lukulainen nainen kunnes hän tutustuu yläkerran naapuriin Elisabethiin. Elisabeth on jännittävä ja tarinan myötä selviää, että Elisabeth on värvätty vakooja raportoimaan neuvostomyönteisiä tuulahduksia suomalaisessa kulttuurielämässä ja niin päin pois. Lukijalle kerrotaan Saaran ja Elisabethin menneisyydestä, joissa on joitakin hyvin samanlaisia elementtejä. He ovat kummatkin menettäneet nuorena rakastamansa naisen. Elisabethille suhteet naisten kanssa ovat sujuneet näennäisesti helpommin, sillä Elisabeth elää ilman vanhempiaan ja yhteisön painetta. Saara päätyy naimisiin rakkaudettomaan avioliittoon.

Ajattelin, että olisin halunnut kirjoittaa muutamia virkkeitä kirjan naiskuvasta ja lesbokuvauksesta. Niissä oli jotakin uskottavaa. En saa kuitenkaan kiinni siitä, miksi ne tuntuivat uskottavilta. Saara on päättänyt suorittaa hyvän vaimon roolia, mutta äitinä Elias –pojalle hän on oma itsensä ja antaa herkän poikansa olla myös oma itsensä. Äitiyttä Saara ei tunnu suorittavan jonkin ulkoisen mielikuvan mukaan. Paine Saaralle aviovaimon roolista tulee median suunnalta (kuvalehdet) ja perheeltään. Niin 40-luvun kuin 50-luvun Pariisi, Tukholma ja Helsinki eivät ole paikkoja, joissa naiset voivat elää avoimesti parisuhteessa keskenään. Homoseksuaalisuus oli tuolloin rikos ja sairaus, joka olisi parannettavissa kuten Saaran kohdalla perheen mielestä. Lesbot rikkoivat ajan ahdasta naiskuvaa tai ihannetta naisesta.

Lukukokemuksena kirja soljui eteenpäin ja jos olisi ollut lyhyempi, niin olisin luultavasti lukenut sen yhdessä yössä/päivässä.

Tässä blogitekstissä ei ole kovinkaan paljon järkeä. Kirja on hyvä. Suosittelen.

 

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad


Teos 355 s. 2016. Lainattu kirjastosta.