Matti Kangaskoski: Pääkalloneuvottelut

Tämän runokokoelman lukukokemus ja kirjablogistinen analyysi saattaa mennä överiksi. Ja ei sen väliä. Kun on lukenut jotakin sellaista, mikä herättää, hämmentää ja huimaa, niin antaa mennä vaan. Alkuunsa kuitenkin lyhyt ajatelma siitä, että minulta Kangaskosken uusin meinasi mennä täysin ohi, mutta tällä kertaa Instagram pelasti minut pimennosta. Löysin sieltä Ompun (Reader Why Did I Marry Him) Insta-tiliä seuratessani Pääkalloneuvottelut ja onneksi löysin. Pidin lukemastani.

Mutta siis tämä överi-analyysi-lukukoenta-selvitys sitten. Tässä se tulee.

Olen oikeastaan aina silloin tällöin ajoittain joskus toistuvasti pakonomaisesti tervetulleesti valikoidusti tullut miettineeksi, että kubismin ei tarvitse välttämättä olla menehtynyt ja ummehtuneen hupsu taiteen tekemisen tapa-ismi vuosikymmenten takaa. Ja erityisesti sen ei tarvitsisi olla kuvataiteisiin junttaantunutta. Pohdin. Voisiko runous olla kubistista? Minulle on tullut kubistiset sävärit joistakin aiemmin lukemistani nykyrunouden kokoelmista ja tällaiset tuntumat sain myös Kangaskosken Pääkalloneuvotteluista. Yritän selittää miksi näin pääsi käymään.

Kubismissa ymmärtääkseni todellisuutta tai kohdetta (ihmistä, esinettä, oliota) kuvataan useista eri näkökulmista samassa hiotussa kollaasimaisessa kokonaisuudessa. Kohde on hajoitettu osiin katsojan tai kokijan tutkittavaksi tuoden esille useita näkökulmia, jotka mielestäni voivat olla ristiriitaisiakin keskenään. Ja kubisti saa olla perfektionisti pyrkiessään tuomaan esille kaikki mahdolliset näkökulmat samassa kompaktissa melko kaksiulotteisessa kokonaisuudessa. Tästä kaksiulottuisuudesta johtuen kubistisista töistä mielestäni usein puuttuu jonkinlainen syvyys. En tarkoita tällä “hengen syvyyttä” (O;M;G;!) vaan ihan konkreettista fyysistä perspektiiviin liittyvää syvyyttä. En tiedä, miten tätä soveltaa kirjalliseen tekstiin ja en tästä diippeysperspektiivistä ole tällä haavaan edes erityisen kiinnostunut. Jääköön leijumaan ilmaan. Milloin runo on kaksiulotteinen, milloin kolmiulotteinen ja milloin muu-ulotteinen?

Ja kubismista tulee mieleeni myös kuutio. Siinä on kuusi (6) sivua. Laatikossa on myös kuusi sivua. Jonkinlainen punainen laatikko seikkailee pääkallon lisäksi Pääkalloneuvotteluiden kokoelman osissa.

Tulin ajatelleeksi Pääkalloneuvotteluja lukiessani, että tässä on PÄÄhenkilönä pääkallo, joka käy läpi torstaita. Pääkallo voisi olla vaikka ihminen, sillä kovin ihmismäisiä neuvottelunpidot kokoelman sivuilla tuntuvat olevan. Pääkallolla on perinteisemmässä mielessä symbolistatusta mm. katoavaisuuden ja kuoleman suuntaan. En lähde tälle tulkintatielle tässä lainkaan.

Mutta tuo pääkallo kokee torstain ja tuo torstai toistuu kokoelman sivuilla eri näkökulmista. Toistuva torstai. Toistuvasta torstaista kerrotaan jokaisella sivulla eri tavoin. Sanoja vaihdellen. Sanoja katkoen. Sanojen paikkoja vaihdellen. Jättäen jotain pois, tuoden jotain lisää. Jotkin kubistiset kollaasit torstaihin ovat nopeita ja maanisia:

“tänään on torstai. nytkö se jo meni.

kevät tulee taas. ai kauheaa

Huomenta. tänään on torstai. nytkö se jo meni.

kevät tulee taas. ai kauheaa. Huomenta.

tänään on torstai. nytkö se jo meni.

Kevät tulee taas. ai kauheaa. Huomenta.

naps kun sattui päähan “

Jo vain.

Ja tulin lukijana kokeneeksi kuinka jotkin sanat tai sanojen ryppäät (ryppäävät sanat) toimivat kokoelmassa. Sanoista tuli olioiden kaltaisia kuunneltavia ja katseltavia yksikköjä laumassa. Sanat eivät toisin sanoen ole olemassa vain luomassa merkityksiä ketjujenkassaan vaan sanasta voi tulla itsenäinen objekti, joka aistitaan. Pidän tästä. En osaa selittää mistä tämä tuntuma minulle kehittyi. Tämä liittyy jotenkin todellisuuden hahmottamiseen tai käsittämiseen. Mitä on todellisuus? Eniveis.

“Minulla on unelma sen voisi laittaa vähän tännepäin tai

armottoman silmän voisi laittaa jo pois kai

kallo voi olla näin?

Mistä näitä ääniä oikein tulee minun täytyy minun täytyy

jo huomenna ja huomenna on sitä ja tätä on tämä

on aamusta iltaan aamusta iltaan

menemistä ja huomenna on tuolla puolella on unelma on

on tuolla puolella on unelma on sitä

ja sisäpuolella on tätä ja on tämä

jollain kirkkauden hetkellä minun piti

oi on armoton on armoton taas näitä ajatuksia tulee voi

jos voi jos silmän voisi laittaa voi minun unelmani on sen voisi jo laittaa nyt

olen rauhallinen ääniä tulee nyt olen rauha ja ääniä tulee nyt

olen armoton rauha ja ääniä tulee

nyt sen voisi  jo ja  nyt sen voisi  jo ja nyt sen voisi  jo ja

nyt sen voisi laittaa

 

naps”

Kokoelmassa on melko laajalle kaartuva lovi omistettuna silmän rakenteelle ja toiminnalle. Lisäksi kuuloaistimia viritellään erityisesti yhden äänen noustessa ylitse muiden. Tämä ääni on naps. Naps valtaa sivut ja naps valtaa sivunumerot. Kokoelma lopettaa sivujen laskemisen ennen aikojaan ja viimeiset sivut ovat pelkkää napsia. Tai siis on niissä muutakin tekstiä, mutta sivunumerot ovat naps. Näiden numeroimattomien sivujen sisältö avasi minulle toimivan tulkintakehyksen kokoelmaan ja pääkallosta avautuvaan kokoelman maisematilaan. Ei siitä sen enempää.

*

Napsi-sivut loppuvat ja lukija löytää itsensä sivulta 100 ja seuraa päätös:

“ja näin on taas hyvä.”

Kokoelma alkoi kysymyksellä:

“onko näin hyvä?”

No minusta on aika hyvä. Kun torstai on aseteltu paloina paikoilleen ja punainen laatikko myös.

 

 

 

 

 

 

 

Ei sen väliä. En minäkään.

 

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

Matti Kangaskoski: Pääkalloneuvottelut. Teos 2017 100 + napsit sivuja. Graafinen suunnittelut Leena Kangaskoski. Lainattu kirjastosta.

Pääkalloneuvottelut löytyvät minun tämän vuoden aikana lukemien kotimaista runoteosten joukosta: Runo100

Nämä blogitekstit, runokokoelmat, romaanit saattavat tulla lähelle Pääkalloneuvotteluja

Ulrika Nielsen: Perikato

Maria Matinkoski: Valkoinen (2012) ja Musta (2013)

Mikko Rimminen: Maailman luonnollisin asia

Kristian Blomberg: Valokaaria – lukukokemuksen kuvaus tekstinä

Kokeilevat novellit – Harry Salmenniemi: Uraanilamppu ja muita novelleja

Pääkalloneuvotteluista on kirjoittanut myös Omppu

 

Francesco Petrarca: Sonetteja Lauralle

Laura on vaalea kaunis ylpeä nainen, jonka sonettien kirjoittaja on nähnyt kirkossa ja johon rakastuu täydellä teholla. Kokoelmassa on kaksi osaa, joista jälkimmäinen (In Morte di Madonna Laura) on kirjoitettu Lauran menehdyttyä. Ei ole tietoa, oliko Laura todellinen henkilö Petrarcan runomuusana, ja sillä ei ole minulle edes väliä. Kenties Laura ei ole edes ihminen vaan laakerilehtiseppele tai vastaava, jota runoilija himoitsee itselleen.

En saanut lukijana täysin kiinni siitä mihin tarkalleen Lauran ihailu perustuu, mutta kohtaamisen hetkessä on jotakin maagista, joka on tehnyt kertoja-runoilijaan syvän vaikutuksen. Sellaista on rakkaus tai sellaista on pakkomielle toiseen ihmiseen. Tunteet jäävät Lauran eläessä yksipuolisiksi, Laura ei rakasta takaisin. Kuoleman jälkeen tilanne saattaa olla jo toinen. Laura ei ole enää tunteeton kaunotar. Mikä siinä kuolemassa on, että se syventää ihmisen hetkessä? Tai että kuolemassa tavoittelemattoman naisen voi “omistaa” tai saada puolelleen?

Petrarcan antiikin kirjallisuuden tuntemus puskee ihanasti läpi, mutta ei liikaa. Sonettien muoto käännöksessä aluksi hämäsi, mutta kun pääsin “rytmiin” kiinni niin lukeminen soljui.

“Jää, katso, Amor, missä glooriassa
hän, Luojan ihme, hetkellä on tällä:
näe, otsallaan tuon lumon säihkyjällä
on taivaan loista maassa matalassa.

Kullassa, helmissä ja purppurassa
säkenöi puku harvinainen hällä,
ja katse, jalka liikkuu liittämällä
nyt laaksossani vuorten sulkemassa.

Tuon vanhan mustan rautatammen saartain
rukoilee ruoho, kukat värein kaikin,
“mua polje, kaunis jalka!” kilvan virkkain.

Kidehtiväksi syttyy taivas kaartain
nuo kasvot: ilon koko ilma saikin,
kun kirkastaa sen silmäpari kirkkain.”

Sekä toinen sonetti Lauran kuoleman jälkeen:

“Tuo kauneus taivasta nyt kunnioittaa,
oi simät, hiusten joka kultajyvä,
oi kasvot, ääni, muinoin enetyvä
iloni, jonka tänään murhe voittaa!

Jos vielä veri suonissani soittaa,
jo siitä ihmetykseni on syvä:
en eläisi, hän ellei, kaunis, hyvä,
avuksi rientäisi, kun aamu koittaa.

Ah teitä, puhtat, hellät kohtaukset!
hän tarkois kuuntelee, jo tuntee siksi
hän pitkän murheeni, sen ahdistukset.

Kun päivän säteet käyvät kirkkaammiksi,
käy taivaaseen hän, taitaa vaellukset;
vaan silmät, posket sai hän kasteisiksi.”

 

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

Suomennos: Elina Vaara. Johdannon on kirjoittanut Tyyni Tuulio, jonka nimeä ei voi kuin ihailla. WSOY 1966. Francesco Petrarca eli 1304-1374.

Lassi Nummi: Maisema ja muuta proosaa

” Viiva. Vasemmalta, verkkaan nousten, muodostaen pieniä koukeroita, tasaantuen, jälleen nousten kunnes taittuu ja laskee loivasti kaartuen näkymättömiin.

Viivan alle tummuus, levottomasti liikehtien, paisuen.

Toinen viiva, pystysuora ja liikkumaton: heinänkorsi.

Vaaleus ei ole tasaista. Siinä on tummia laikkuja. Vähäistä läikettä, ohut, ohkainen kuulto verhoaa kaiken. Pilvet. Taivas.

Metsänraja, metsä. Tummuus jakaantuu, hajaantuu, vähenee…maa, tuulenvire, taipuvat heinät. Lähenee, lähenee; pystysuora viiva, heinänkorsi. Tuuli saavuttaa sen.”

Näin alkaa Lassi Nummin vuonna 1949 ilmestynyt pienoisromaani, laaja novelli tai proosallinen runoelma nimeltä Maisema. Se kuvaa yhden taivaalta pudonneen (laskuvarjolla, oletan) miehen aistimuksia ympäröivästä todellisuudesta. Tuntumani mukaan mies on sotilas, joka kaukana kotoa. Hän muistaa sodan ja väkivallan uhan sekä pelon, mutta nyt on uudenlaisen tilanteen edessä. Hän pudonnut keskelle luontoa. Metsää, puroja, haja-asutusta, peltoja. Ja ihmisiä. Miehellä ei ole nimeä, mutta niin ei ole myöskään hänen näkemillään ja kohtaamillaan ihmisillä. On esimerkiksi punainen tyttö, joka on sokea:

“Tyttö on kumartunut, tapailee kädellään maata. Vielä pari varjoa hänen ohitseen, linnut ovat menneet. Tyttö on kumartunut, etsii jotain ruohikosta. Näen tänne hyvin punaisen liinan, hän ei ole sitä huomannut.

Tyttö…nainen on voimakasmuotoinen, punaisen puvun verhoama, kauttaaltaan punainen; kasvot ovat valkeat. Huulet hehkuvat, kasvojen muotoa en tarkoin erota. Hän on sivuttain kumartuneena, näen hänen ääriviivansa. Värähdän.

On jotain outoa, väkevät, punaiset muodot erottuvat vihreästä, viiva aaltoilee. En aivan ymmärrä. On jotain outoa, häntä en ymmärrä, itseltäni en ole kadonnut. Jokin väreilee, jokin kuolee tai syntyy, tunnen heinän vahvan tuoksun. Taivaanrannalla kaartaa lintujen hajoava parvi.

Hän on löytänyt liinan ja jatkaa nyt matkaa. Liinaa hän nyt kantaa käteensä puserrettuna.”

Maisemaa runoelmassa kuvaillaan paljon, mutta ei tietopohjaisen tarkasti. Lukija ei saa tietoonsa puiden tai muiden kasvien nimiä. On vain muotoja, värejä, valoja ja varjoja. On aistimuksia, ääniä ja joitakin muistoja. Kertoja ei kovinkaan paljon reflektoi maisemaa vaan on siinä olemassa, koska on siihen pudotettu:

” Raskaitten pilvien alla käy outo kulkija, kaukaa kadonnut. Valkeus leikkaa ilman; pilvien läpi pudotettiin outoon maahan, salama löi yli yöllisen taivaan. Oli toinen maailma, kasvoja, tehtävä, joka täytti mielen – vihollismaa, joka oli tuttu, paikka, johon oli pudottava, tarkalleen siihen, missään ei voinut olla pienintäkään erehdystä – siis täytyi erehdyksen olla suuri, suunnaton. Yö oli vienyt toiseen maailmaan – oli täydellinen kuoleminen pois menneestä, kun korkealla salaman valossa tajusin, että maisema allani on outo!

Mikään ei ole tuttua, mitään ei voi aavistaa. Käyn ruohottunutta polkua pitkin päivän vanhana – oudon, hehkuvan päivän.”

Tuntematon kulkija on saanut uuden mahdollisuuden. Uuden elämän – hän on päivän vanha.

Punaisen tytön jälkeen hän kohtaa muitakin ihmisiä. Lopulta myös sinipunaisen tytön, jonka kanssa kokee yhteyden. Tyttö tuntuu ymmärtävän häntä, kenties heillä on yhteinen kieli ja muukalaisuuden tausta. Heidän ensikohtaamisensa tapahtuu puutarhassa ja taivaasta pudonneen ahdistus, synkkyys ja vierauden tunne (irrallisuus) alkaa hälvetä:

“Se tulee hiljaa, hykähdellen sielun läpi – valo, nauru. Sinipunainen tyttö nauraa helmenkirkkaasti ja hiljaa, nauran… valon myötä nauraa puutarha ja maa. Valo nauraa hyppelehtien yli oksien ja lehvien, se heilahtaa kujeillen virvestä virpeen, hereänä ja kietoo koko puutarhan…nauru.

Silloin katsomme ylös. Valo humisee siellä…kaiken ympärille se kiertyy, valtavana se heittyy ympäri maiseman, nauravana, suurena ja voimakkaana. Taivaalla se kiertää kaiken kehäänsä, maan kaartuvan pinnan se kietoo, näen unissa suunnattoman pallon, jota se kietoo … lähemmäs se kiertyy, joudumme siihen … koko maisema on sen keskellä ja aavistamaton ilo meidät valtaa. Valo nauraa, sunnattomin liikkein se kiertyy kaiken ympärille ja nielee kaiken.”

Maisema kaartuu ilon ja hurmoksen kautta kohti absurdihtavaa lopetustaan jonkinlaisen kyläjuhlan muodossa, jossa nautitaan maan antimia monipuolisesti ja runsain mitoin. Taivaalta pudonnut löytää itsensä maisemasta. Maisema ei ole enää vieras.

Maisema oli liitetty osaksi kokoelmaa, jossa oli Nummin muitakin proosatöitä vuosilta 1949-1960. Pääosin Nummi on pitkän uransa aikana kirjoittanut runoja. Etsauksia pitää sisällään lyhyitä toimintakuvaelmia erityisesti luonnon keskellä ja kokoelman päättävä Kulku vie hyvin kauaksi menneisyyteen. Lauma ihmisiä kulkee luonnossa, vaarojen keskellä kantamuksineen. He ovat matkalla jonnekin ja lopulta pääsevät laaksoon, jossa elinolosuhteet vaikuttavat ihanteellisilta. Mieleeni tuli jonkinlainen kansainvaellus tuhansien vuosien takaa.

Nummin tekstiä oli minulle aluksi hankala lukea kunnes ymmärsin, että minun tulee lukea Maisemaa hitaasti. Kenties jopa ääneen. Jäinkin miettimään, että Maisema voisi toimia hyvin kuunnelmana.

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

Lassi Nummi: Maisema ja muuta proosaa (1980/1949-1960, Otava)

190 sivua lainattu kirjastosta.

Helmet lukuhaaste 5: Kirja, jossa liikutaan luonnossa