”Syksyllä 2014 pysähdyin katselemaan erästä rakennusta Helsingin Kruununhaassa. Ajattelin, että tuokin talo on seissyt paikallaan jo yli sata vuotta jokseenkin samannäköisenä, vaikka maailma ympärillä on muuttunut valtavasti. Siitä seurasikin ajatus kuvasta, jossa liittäisin historiallista Helsinkiä nykypäivän kaupunkimaisemaan. Kuvia yhdistävänä tekijänä toimisi rakennus, joka on säilynyt paikalla aikakaudesta toiseen.” (Mojo Erämetsä kertoo kirjan ideasta esipuheessa)
Mojo Erämetsän valokuvakirja esittelee 60 aikamatkakuvaa Helsingistä, joissa hän on yhdistänyt vanhaa ja uutta. Usein vanhoihin kuviin on ilmestynyt nykyaikaisia ihmisiä kulkupeleineen siis autoineen ja niin edelleen. Mutta kuin huomaamatta myös nykyaikaisia rakennuksia. Aina ei voi olla varma onko vanha vierailulla uudessa vai uusi vanhassa. Oli niin tai näin voin turvallisesti todeta, että Erämetsän kuvissa kohtaavat Helsingin historialliset kerrokset, joihin ei kuulu vain arkkitehtuuria vaan aina myös ihmisiä. Esimerkiksi yhdessä kuvassa selfiekepin kanssa kuljeskeleva turisti ohittaa joukon työläisiä kahvikojun äärellä vuonna 1918.
Erämetsän kirjassa on rikottu vanhojen valokuvien välittämiä viestejä menneestä laittamalla ne kommunikoimaan nykyajan kanssa. On paloja menneestä, paloja nykyisyydestä ja näiden myötä Helsinkiin kaupunkina tulee lisää ajallista kerroksellisuutta. Valokuva ei ole pysäyttänyt aikaa sen ottamisen hetkeen vaan ojentautuu kuvan reunojen yli. Tästä vähintään kiinnostavasta menetelmästä huolimatta harmillisesti osasta kuvista minulle välittyi tuntu päälleliimatusta nykyhetkestä. Vanhempi kuva oli edelleen kiinnostavampi, jolloin lenkkeilevät ja koiriaan ulkoiluttavat nykyhelsinkiläiset vain hämmensivät. Monessa kuvassa menneisyys ja nykyaika kuitenkin sulautuvat varsin onnistuneesti yhteen. Joissakin kuvissa nykyisyyden läsnäolo, jokin yksittäinen elementti, toimi huutomerkkinä tai kutsuna reagoimaan jollakin ajatuksella Helsingin kehityksestä. Esimerkiksi sininen bussi vuoden 1909 Rautatientorilla hätkähdyttää ja sai minut aikankin pohtimaan sitä, kuinka Helsinki on laajentunut maantieteellisesti ja asukasluvultaan sen verran 1900 -luvun alusta, että linja-autot ovat tarpeen.
Monissa kuvissa pääosassa tuntui olevan ihminen kaupunkinsa ympäröimänä eikä niinkään rakennukset. Tai kenties rakennukset olivat kiinnostavia osana kontekstiaan siis kaupunkia ja silloin kirja tuntui välittävän kertomusta Helsingistä kaupunkina. Minulle on kertynyt joitakin kirjoja Helsingistä, joissa tarinaa minulle tutusta kaupungista kerrotaan kuvin. Jan Alancon ja Riitta Pakarisen toimittama Foto Signe Brander – Valokuvia Helsingistä ja helsinkiläisistä vuosilta 1907-1913 (2009, Helsingin kaupunginmuseo) on yksi näistä. Kerttuli Wessmanin kirjoittama Helsinki kehyksissä – taidetta Helsingin kaupunginmuseon kokoelmista (2005, Helsingin kaupunginmuseo) esittelee Helsinkiä taidehistorian kehyksissä Helsinkiä kuvaavin maalauksin eri vuosikymmeniltä 1800-luvulta lähtien. Ja kolmantena voisin mainita Anna Biströmin, Rita Paqvalénin ja Hedvig Raskin toimittaman Naisten Helsinki – kirjan (2010, Schildts), jossa Helsinki herää henkiin naisten kulttuurin ja toiminnan kautta.
Jokaisella edellä mainitulla kirjalla on oma näkökulmansa Helsinkiin ja niin on myös Erämetsän kirjalla, joka vapauttaa menneen reagoimaan nykyisyyden kanssa ja päin vastoin. Aikamatkakuvat Helsingistä on enemmän tekijänsä tulkintaa siitä, mitä tarinoita Helsingillä voisi olla kerrottavanaan kuin jonkinlaisen historiallisen metodin kautta tutkia pääkaupunkia. Kirjan sivuilla kuvia ei kommentoida vaan ne kommentoivat. Kuvien myötä jaetaan lukijalle historiallista informaatiota Pauliina Rihton kuvatekstien kautta. Lukijalle esitellään kuvien konteksti: kuka on kuvan ottanut, ajankohta ja lyhyesti mitä vanhassa kuvassa on tai mitä siinä tapahtuu. Tämän taustoituksen myötä lukija on vapaa reagoimaan Erämetsän kuviin ja kenties luomaan niiden pohjalta omia tarinoita Helsingistä ja erityisesti siitä, minkälaista elämä on Helsingissä.
Tällöin nykyaikaiset turistijoukot voivat parveilla sujuvasti Signe Branderin ottamassa kuvassa Havis Amandan patsaalta, nykykaupunkilainen voi kulkea sujuvasti vuoden 1918 tapahtumista kadulle ilmestyneen saksalainen ratsuvartiosotilaan ohi ja voin peilata miltä Pasilan alue näytti ennen ja nyt. Ja jos Pasilan nimi on ihmetyttänyt, niin jaan tässä pätkän Rihton kirjoittamaa kuvatekstiä: ”Suomenkielisen nimensä Pasila on saanut Fredriksbergin tilan pitkäaikaiselta vuokralaiselta Carl Pasilalta. Pasila piti Fredriksbergissä kauppaa ja tuli niin tunnetuksi, että Fredriksberg muuttui suomenkielisten parissa Pasilaksi”. Jos ihmettelette, mikä ihmeen Fredriksberg niin kuvatekstissä kerrotaan myös kuinka nykyisen Pasilan alueella sijaitsi ennen vanhaa Bölen tilan lisäksi Fredriksbergin tila.
*
Ja vaikka edellä väitin, että kirja vapautti minut historiallisuudesta, niin nyt tajuan, että ei täysin. Kirja kertoo Helsingistä. Helsinki on kaupunki. Kaupungeilla on historiansa. Sen esittäminen kertoo ajan mukana tuomista muutoksista, mutta myös siitä mikä on toistaiseksi pysynyt paikoillaan.
Esipuheessa Erämetsä lopettelee kirjan syntyhistorian ja sen idean esittelyn näin:
”Lähes kaikissa kuvissa näkyy vanhoja rakennuksia. Osa on edelleen olemassa, osa on purettu. Tarkoituksenani ei kuitenkaan ole haikalla menneen perään vaan pikemminkin esittää uudella tavalla entistä ja nykyistä Helsinkiä. Näyttää rinta rinnan aikakausien eroja ja yhtäläisyyksiä. Kertoa kuvilla tarinoita elävästä ja kehittyvästä pääkaupungistamme. Toivon aikamatkakuvien pysäyttävän Sinut hetkeksi ajattelemaan kaunista kaupunkiamme ja sen hienoa historiaa.”
*
*
Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad
*
Mojo Erämetsä: Aikamatkakuvia Helsingistä
2018 Tammi
Kuvateoksen historialliset valokuvat: Helsingin kaupunginmuseo ellei toisin mainittu
Ulkoasu ja taitto Pekka Krankka
Kuvatekstit: Pauliina Rihto
128 sivua
Arvostelukappale
*
Joitakin muita kirjoja, joissa kaupunki on läsnä
E.T.A Hoffmann: Serkkuni kulmaikkuna
Le Corbusier: Kohti uutta arkkitehtuuria
*
Kirjasta on kirjoittanut mm.
