Pidän tarinoista ja kiinnostavista kirjallisista tyypeistä – siis ihmisistä. Tätä enemmän olen kirjoissa kiinnostunut kirjallisista tyyliseikoista, tyylikeinoista tai vain ”muotoseikoista”. Juonen osalta tämä tarkoittaa tarinan tai/ja kirjan teemojen/aiheiden kiinnostavaa kuljettelua. Tämä voi tarkoittaa esimerkiksi liikkeen tai kerronnallisen rytmin kiinnostavuutta ylläpitävää vaihtelua. Keinot ovat monet: milloin pysähdytään, milloin jumitetaan, milloin salataan lukijalta jotakin, milloin johdetaan harhaan kielen keinoin, milloin juostaan maraton, milloin juostaan päin seinää, milloin kuilun reunan yli, milloin lennetään, milloin katsotaan valoon, milloin nähdään vaihtoehtoisia tapoja olla olemassa tai nähdä jokin asia, milloin tarkastellaan maisemaa, milloin yksityiskohtia ihmisen kasvoissa, milloin vaihdetaan ulottuvuutta toiseen, milloin antaudutaan hyville unille, milloin painajaisille, milloin kuljetaan pimeässä, milloin sokkelossa ja niin edelleen. Tasapaksu andante on usein aika tylsä ellei se sitten paisu pitkässä crecendossa joko riitaisaan tenutomaiseen loppusointuun tai ylimaalliseen harmoniseen loppusointuun. Joskus lopetuksesta tekee onnistuneen feidattu diminuendo ulapan tai horisontin viivan tuolle puolen. Nostatuksen tai pisteeksi vaimentumisen lisäksi on kolmas vaihtoehto: pudotus tyhjiöön tai pysähtyminen seinään. Näistä ensimmäinen on minulle palkitsevampi, sillä seinään törmääminen on raivostuttavaa. Joskus näennäisesti tasapaksu tekstimassa toimii, mutta silloin se on taidetta eikä helppoa ennalta-arvattavaa juonen kuljetusta. (jo vain – olen kirjallisuuselitistinen paskiainen lukumakuni puolesta)
Tarinan rakenteen, juonen kuljetuksen kiinnostavuutta suurempi rakkaus minulle on kuitenkin kieli. Rakastan sanoja, sanojen ryhmiä ja kirjainyhdistelmiä sanoissa. Pidän kiehtovana sitä kuinka kirjaimet muodostavat sanoja, sanat lauseita, jotka merkitsevät ajatuksia, tunteita, ideoita ja niin edelleen. Tältä osin eläväksi tekevä runous on keskeisessä roolissa. Runous on rikas kirjallinen kokonaisuus ja sen sisälle mahtuu laaja kirjo erilaista materiaalia. Olen joskus ajatellut, että runous on enemmänkin ajattelun tapa ja olemisen asenne kuin ”vain kirjallisuutta”. Joskus luen mainittavan, että runouden kieli on kaunista, mutta se on vain yksi tyylillinen keino vaikuttaa lukijaansa. Kaunis kieli assosioituu minulle lukuhengen nostatukseksi, lukemisen muusien hellittelyksi ja tunteiden suloista virraksi.
Olen tehnyt itsestäni havainnon lukijana. Aina välillä tulen keskittyneeksi kieleen ja kirjalliseen muotoon jopa siinä määrin, että unohdan mistä kirja kertoo ja ketä siinä on mukana. Henkilöhahmot haihtuvat minulta helposti taka-alalle. Kasvot unohtuvat, kun tutkin mitä kaikkea tapahtuu kasvojen ympärillä ja laajat teemat eivät jää mieleen, jos niitä ei varioida minulle kiinnostavasti. Tämän vuoksi jotkin kirjat eivät ole minua varten – ja miksi edes pitäisi? Lukijoita on monenlaisia arvottamatta meitä toisistamme.
Tämä johdannoksi Eeva Turusen kirjaesikoiseen novellikokoelmaan Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa. Seuraavaksi jotain edellä mainitun kirjan lukukokemuksesta.
*
Eeva Turusen esikoisnovellikokoelma on moniääninen siihen nähden, että siinä on useita henkilöhahmoja, joista jokaisella on oma todellisuus. Neiti U ja muut kirjan henkilöhahmot ovat kirjan äänimassaa, josta on erotettu jokaiseen novelliin oma kertojaääni. Tuon kertojaäänen ympärille on luotu niin vahva tila, että lukijana minusta tuntui siltä kuin olisin henkilöhahmon pään sisällä ja kuuntelisin kai’uttimista hänen usein neuroottiselta ajatusvirralta tuntuvaa puhetta. Voisin kuvailla tätä tilaa myös tunteiden ja ajatusten ilmiantojen ketjuna. Tässä päähenkilöiden pääsisäisessä tilassa minulle ei anneta muiden novelissa esiintyvien henkilöhahmojen näkökulmia tapahtumiin ja asioihin, joita novellit käsittelevät. Tämä teki kirjan tekstin lukemisesta kiehtovaa, mutta ajoittain myös raskasta. Ensinnäkin informaatiotulva oli välillä niin valtaisa, niin ylitsepurkautuva että maanistumisen pysäyttämiseksi kaipasin hiljaista tilaa ja toisekseen ajattelun metronominen nakutus välillä vain hengästytti. Näissä lukuhetkissä koin olevani neiti U:n ja muiden neitioletettujen pään vanki ja se voi olla klaustrofobinen tunne. Kun tekee tällaisen havainnon lukemisen aikana, niin sen voi kääntää positiiviseksi toteamalla, että antaa henkilöhahmojen kuljettaa minua lukijana päänsä sisällä ja voin nauttia matkasta monin tavoin kiehtovana kokemuksena. Ja vähitellen lukukokemustani tuli energisoiva. Jäin koukkuun henkilöhahmojen neuroottisiin mentaalisiin yksityiskohtiin ja ajatusjumituksiin. Ja havahduin ajatukseen, että henkilöhahmojen ajatuksenkulku oli kaikessa vapaudessaan hyvin luonnollista: kuinka moni meistä ajattelee selkeitä lauseita? Kuinka moni ajattelee eheäksi kirjoitetun kertomusten lailla? Ja vähitellen tai ajoittain koin kenties jopa sääliä joitakin henkilöhahmoja kohtaan. He tuntuivat olevan jumissa ajatustensa limbossa eivätkä pääse niistä eteenpäin. (Sääli? Katharsis tuloillaan?)
Turusen esikoiskirja on novellikokoelma, joka poikkeaa virkistävästi juoni edellä etenevästä proosasta. Juoni näissäkin kertomuksissa oli, mutta se oli sidottu niin vahvasti sisäisen kertojan mielenmaisemaan, elämään, asenteisiin, näkökulmiin, että koin enemmän olevani henkilöhahmon ajatusten todistaja. Ja pidin kiinnostavana kuinka tällaisesta tiukaksi ajatusviivaksi ja toisaalta klaustorofobian kanssa flirttailevasta tekstiaineksesta kykenin luomaan taustalle suhteellisen eheitä tarinoita. Kenties tarinoiden tai juonten havainnointi on ihmisten geeneissä siinä määrin, että jopa kaikkea absurdeimmastakin tekstistä tekee mieli löytää juoni?
Kirjan tarinoissa tutustutaan monien henkilöhahmojen mentaaliseen todellisuuteen (jotka joskus tuntuivat jopa yhdeltä samalta henkilöltä kenties ajatuksen juoksutuksen tyylin tähden). Yksi heistä on neiti N lunnien maassa, jossa hänen matkakumppaninsa neiti K on heistä se, joka osaa tai kykenee ottamaan lungisti. Neiti N vaikuttaa neuroottiselta, jolla tarkoitan tässä yhteydessä ylihuolehtivaa, tulevaisuudesta ja etenkin siihen mahdollisista piilotetuista katastrofeista huolestuvaa ihmistyyppiä. Neiti N:n lisäksi jotain vinhasti vinksallaan ja samalla jotakin hyvin inhimillistä rakkauden ja huomatuksi tulemisen kaipuuta on myös siinä naapurin naisessa, joka kirjoittaa isännöitsijälleen talonsa teknisistä oireiluista otsikolla Parahin isännöitsijä.
Novellikokoelma sisältää kuvauksia eri tavoin paineistetuista ihmissuhteita ajoittain äärimmäiseltä tuntuvalla tarkkahavainnoisuudella. Syrjästä (yksinäisyydestä, ulkopuolisuudesta) tehdään intiimejä ja neulamaisen tarkkoja huomioita, jotka rakentuvat kokoelmaksi ajatustulvaa, jolla ei tunnu olevan loppua, mutta jolla on jokin tarkoitus vaikka vain lohkeamana kokonaisuudesta. Kokonaisuudesta, joka ei itselleni ollut kiinnostava vaan kiinnostavampi oli juuri tuo palanen ajatusrynnäkköä.
*
Alla muutamia lainauksia, joista saa kuvan kirjan kielellisestä tyylistä. Ensimmäisessä neiti U käy läpi pojista koostuvaa ihmissuhdehistoriaansa. Kiinnostavaa on, että hän kertoo pojista jonkin vain yksittäisen asian. Pohdin: Miksi? Määritteleekö se jotain keskeistä neiti U:n ihmissuhteesta vai jotain neiti U:sta vai jotain pojista vai mistä se ”kertoo”? Lukija päättää. Minulle poikaluettelo tuntui yksityiskohtien listalta ihmisistä, joiden kanssa neiti U:lla on ilmeisesti ollut parisuhde. Listaus lähestyy lukukokemuksessani absurdia kirjallista keinoa kertoa samalla jotakin kertojaminästä (neiti U), hänen tavastaan hahmottaa ihmiset ja samalla jotain pistemäisiä kuriositeettimaisia huomioita ihmisistä yleisesti. Ja kiinnostavaa sinäänsä, että ainakin alla olevan lainauksen poikiin liittyy yhtenä teemana kehonkuva.
”Yksi pojista kaipasi vaatemyyjältä vakuuttelua siitä, että punaiset housut eivät ole miehillä enää olleet mikään tabu. Ei, eivät ne tabu ole, todellakaan, huomautti myyjä. Niin poika osti housut. Hän sovitti niitä kahdeksasti kotona, ennen kuin rohkeni lähteä katukuvaan punakoipisena.
Seuraava poika opetti työkseen anatomiaa. Hän kantoi salkkua osoittaakseen olevansa jo työelämässä. Kerran katsoin salkkuun. Sisällä oli kahvijäätelön värinen vuori. Poika sanoi Tunnen ihmiskehon tarkalleen. Istuin myöhemmin linoleumilattialla. Erotin linoleumin muovimatosta jo silloin. Kysyin Mitä materiaalia tämä mielestäsi on? Muovimattoa, vastasi poika. En sanonut Siinä kyllä erehdyt. Poika osoitti luitani yksitellen ja nimesi ne. Olin miltei vaikuttunut. Poika sanoi Muutamat entiset tyttöystäväni tahtovat minut takaisin. Vain jotain sanoakseni lausuin Se on ymmärrettävää.
Yksi pojista sanoi En kampaa hiuksiani ensinkään. Hän sanoi En juuri katso peiliin. Kuvastimeen hän oli kirjoittanut kaikenlaista pysyväistussilla. Poika inhosi keittiökaappejaan. Hän otti ovet irti. Hän päällysti ne lahjapaperilla ja kuorrutti kontaktimuovilla. Sitten ovet olivat pinossa lattialla. Ne olivat pinossa kolme kuukautta. Poika lykkäsi videokameran minulle. Hän sanoi Kuvaa nyt. Kuvaatko jo? Hän kohotti poninhäntäänsä ja leikkasi sen irti tykkänään ja viskasi lattialle. Minä en onnistunut kuvaamaan kertaluontoista edesottamusta. Siitä seurasi vihanpito.
Yksi pojista huudahti sovituskopissa. Ei, en näe itseäni tässä suosittelemassasi paidassa.”
(Lainaus s. 66-67 novellista Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa)
*
Novellissa Ei, en haluaisi tänne helmenharmaata päähenkilönä on vaikutelmani mukaan uneton arkkitehti, jonka ajatukset kiertävät kehäistä rakennelmaa (keskellä yötä, yön ajan). Paine, stressi, ymmärretyksi ja sitä kautta kenties lopulta kokemus hyväksytyksitulemisesta vaivaavat maanisesti novellin päähenkilöä. Entinen tyttöystäväkin kummittelee ajatuksissa kuten monissa muissakin novellikokoelman teksteissä entisillä kumppaneilla tuntui olevan taipumus vaivata vielä nykyisyydessä henkisellä läsnäolollaan, vaikka suhde olisikin jo ohi.
Seuraavassa lainauksessa on esimerkki siitä, kuinka kirjallinen muotoseikka tai -keino (sulkeiden käyttö;) synnyttää hetkellisen puron karkaamassa henkilöhahmon ajatteluvirrasta. Tuon karkuripuron voin tulkita novellin sisäisen kertojan ääneksi tai jopa kirjailijan itsensä novelliin tuomaksi muistoksi. Puron alkusyyn pohdintaa kiinnostavampaa minulle on kuitenkin tuo karkaamisen tapahtuma ja kuinka se yllättäen ilmestyy tekstiin kesken henkilöhahmon toiminnan suunnittelua. Se ei kuitenkaan ole irrallinen kokonaisuudestaan. Ajatuspako vaikuttaa jonkinlaiselta suodattamattomalta lisäykseltä ja sen käytön ydin tuntuu olevan yksi kirjallinen keino kuvata ajatuksenjuoksun vinhaattista polyfonisuutta. Toistan: kuinka moni meistä ihmisistä ajattelee selkeillä lauseilla koko ajan kuin kertoen tarinaa päänsä sisällä?
(…) ”ei, en vie ystävääni syömään, vaikka olenkin jo keksinyt keinot tarjoilijan käsitysten oikaisemiseksi (voisin sanoa alustukseksi pääsimme hetkeksi rauhaan kumppaneiltamme, viettämään tätä ystävyyden iltaa)
huomaan sijoittaneeni täsmentävän ajatuksen sulkeisiin
toisinaan ajattelen sulkeet
vanha äidinkielen opettajani tapasi sanoa asiat, jotka kirjoitatte sulkeisiin, voitte yhtä hyvin jättää pois
hän täsmensi mikäli täydennys on tärkeä, sulkeet jätetään pois – summa summarum kehotan teitä karttamaan ainekirjoituksessa sulkeita, ellei kyse ole jonkinmoisesta viittauksesta
vieläkin askarruttaa: joiko äidinkielen opettaja liian kanssa viiniä?
kerran hänen kohottaessa veskaansa kuului lasi lasi vasten -ääni
aiheuttiko sen alkoholipullojen kohtaaminen?
oliko veskassa sittenkin linimenttipullo ja hyppytunnilla lähiantiikkiliikkeestä ostettu herätekarahvi?
kun vain ajattenkin karahvia, tulen ajatelleeksi entisen naiseni ikkunasomistuskarahvia, jonka vihreästä lasikorkista kuvastui koko katu pienennöksenä
tästä ajatusten liemestä tislautuu perimmäinen kysymyksenasettelu: miten nukahtaa?”
(Lainaus s. 75 novellista Ei, en haluaisi tänne helmenharmaata)
*
Novellikokoelman maailma on hyvin sisäinen, tarkennettuna minäkertojasisäinen. Jatkuva henkilöhahmojen sisäinen ajatusten ja ajatushavaintojen juoksutus on vaarana olla puuduttava luettelo, mutta lukukokemus näistä sisäisistä suljetuista läsnäoloista teki paikoin hyvin intiimin naurua unohtamatta. Naurunaiheet kirjassa tuntuivat tasapainoilevan ironia ja satiirin välillä ja välimaastossa. Olen tällä hetkellä lukemassa Jarno Hietalahden tietokirjaa Naurun ja huumorin filosofia (Gaudeamus, 2018, kirjoitan tästä erinomaisesta tietokirjasta blogiin myöhemmin), jossa on muun muassa itseironiasta ja itsesatiirista todella kiinnostavaa pohdintaa. Ironia jättää vaikutelman absurdista pölähdyksestä, joka ei ota kantaa, ei kommentoi, ei välttämättä edes reagoi mihinkään vaan on asenne: ihminen ironisesti tekee, sanoo jne jotakin. Jos ihminen ironisoi kaiken, niin hän on valmis polttamaan maailman tai ei vain välitä mistään mitään millään ei ole mitään merkitystä – tyyppisesti (Hietalahti toi esille esimerkkinä mm. tuhoisesta ironiasta Batman-tarinoiden Jokeri-hahmon ja itse pohdin joitakin eksistentiaalisen kirjallisuuden hahmoja kuten Camus’n Sivullista). Satiirinen nauru ja huumori puolestaan nostavat esille epäkohtia ja tarjoavat esimerkiksi vaihtoehdon tai keinoja status quon hajottamiseksi. Itsesatiiri poikkeaa itseironistasta siinä, että se on keino tai mahdollisuus kehittyä ihmisenä. Turusen novellikokoelmassa naurunpyrskähdykseni nousivat pinnalle usein kirjallisista keinoista (vilpitön ilo muotoseikoista!), mutta joskus myös sisällöstä.
Alla esimerkki yhdestä kohdasta joka huvitti minua. Siinä kertoja ensin kysyy:
”Haluatteko tietää, mitä teen työkseni? Yhdistä seuraavat pisteet, ja ammattini paljastuu.”
Kuva, jonka lukija näkee muistuttaa lasten pisteidenyhdistämispiirrustustehtävää, josta ei kuitenkaan synny mitään selkeää tunnistettavaa oliota.
Kertoja jatkaa: ”Kuvio osoittautuu abstraktiksi. Se ei ole esimerkiksi eläin eikä auto. Tällaista on aikuisuus, jumalauta. Kuvion nimi on Kulttuurialan moniottelija.
(s. 160, lainaus novellista Näyttävä heinäsorsakoiras juhlapuvussaan)
Tässä kenties eniten iloa aiheutti tunnistettavuus. Tunnistettavuus työelämän, työurien ja sen sellaisten moninaisuudesta tänäpäivänä etenkin humanisteilla ja kulttuurialan ammattilaisilla yhdistettynä siihen kuinka hankalaa tästä johtuen on kuvata omaa työalaansa, työtehtäviensä sisältöä ja niin edelleen. Abstrakti kuvio tuntui allegoriselta symbolilta toisaalta työn sisällöstä ja toisaalta työntekijän paikasta nykyisessä suomalaisessa yhteiskunnassa, jossa mielikuvani mukaan sosiaalipolitiikkaa ja aina mitä milloinkin -politiikkaa tehdään sen mukaan, että ihmiset tekevät yhtä uraa, yhdelle työnantajalle, yhdellä koulutuksella pääosin kahdeksasta neljään (vai yhdeksästä viiteen?). (Ja joustavuus ja innovatiivisuus työelämässä ei minulle tarkoita sitä, että teetetään puoli-ilmaista työtä, aktivoidaan kiristämällä ja muita innovaatioiksi kutsuttuja idiotismeja – Hemmetti vieköön!). Oliko huumori ironista vai satiirista? (Turusen tekstissä, ei minun)
*
Joskus novellien henkilöhahmojen mentaalinen rynnistys muistutti kaikessa yksityiskohtien tarkkuudessa ja toisaalta neuroottisuudessaan surullista kuvaa ihmisestä, joka on tolkuttoman epävarma itsestään. Alla esimerkki tästä. Tekstipätkän kirjallinen tenho on siinä, että lukijalle ei kuvata perusproosan keinoin päähenkilön epävarmuutta (tyyliin: miltä tuntuu, miten maisema jota päähenkilö katsoo on allegoria masentuneelle olotilalle jne.), vaan se tehdään hänen ajatuksenjuoksun kuvauksella yliviivaamalla negatiiviset ajatukset. Lukija päättää miten tähän suhtautua. Tarkoittaako yliviivaus sitä, että ne ”pyyhitään pois”, vai että ne on jo ”pyyhitty pois” ikään kuin kertoja valaisi uskoa itseensä ja toisaalta yliviivauksia on ihan hemmetin paljon etenkin loppua kohden, joten erityisen valoisaa tuntua teksti ei anna loppujen lopuksi. Onko esimerkkitekstissä (alla) on yliviivauksella sensuroitu monia inhimillisiä tunteita ja kokemuksia vain sen takia, että pääsisi positiivisen puolelle? Lisäksi kiinnostavaa voi olla, miksi nämä ikävät ajatukset eivät ole sulkeissa vaan nimenomaan yliviivattu? Pätkä alkaa lausunnolla siitä, että sisäistä puhetta on mahdollista muuttaa. Voiko todella? Riittääkö todella, että sensuroi joitain ajatuksia pois? … mutta eivätkö ne silti ole olemassa, vaikka ne on yliviivattu? Ja niin edelleen…
”Ajan on oltava tietyllä tapaa kypsä, koska tulen ajatelleeksi: Sisäistä puhetta voi todella muuttaa. Olen hirveä. Olen purukalustoltani eriskummallinen, epäsuudeltava. Ei. Olen rujo viehättävä ja omaleimaisen näköinen, maanantaikappale en mikään tusinatuote. Olen vääristymä, kummajainen. Pukeudun huomiota herättävän mauttomasti. Hattuni vihreä ei sovi huivini vihreän kanssa yhteen. Huivini ei sovi ruskean takkini kanssa yhteen, joten minun olisi hankkiuduttava ensi tilassa hämärään. Viheriät kenkäni eivät sovi yhteen minun kanssani. Pukeutumiseni huokuu rentoutta. Minä se saatan valita asun pimeässä. Usein on pimeä, sillä en saamattomuuttani vaihda heti sulaketta. Minulla on sulakkeenluisut hartiat, kammottavaa. Minua ei kelpuuteta sittenkään yhtyeeseen. Minua toivotaan osaksi lukuisia yhtyeitä ilmeisen keulahahmokarismani johdosta. Olen siitäkin huono, että ajatukseni katkeaa katkeaa katkeaa. Puheeni, se poukkoilee kiehtovasti. Olen hirveä. Kukaan ei haluaisi minua, koska minulla on isot ihohuokoset. Ne olvat niin isot, että niissä voi marastoida marmorikuulia. Minun silmieni reunat eivät jotenkin näy. En saisi syödä avokadoa, ja juuri sitä olen syönyt mielin määrin. En ole kummoinenkaan rakastaja. En tiedä, mitä tehdä alastoman vartalon parissa. Sortuisin kumminkin elokuvallisuuteen. Minulla on turpeet nilkat. Kas, onko tuossa jonkun lantio? Ehei, minun nilkkanihan se siinä on. ” (s. 170)
*
Eeva Turunen on taiturimainen kertoja luomaan sisäisiä maailmoja, joissa jatkuva epävarmuus läsnä ja joissa pohditaan sisäisen minän suhdetta ulkoiseen maailmaan. Ajattelun juoksun, kulkemisen ja jumittamisen kuvaukset ovat onnistuneita. Ne ovat hauskoja, koskettavia, tragikoomisia, hämmentäviä, kiehtovia. Irtaantuminen juonivetoisesta peruskerronnallisesta proosasta virkisti, vaikka välillä hengästyin ja ajauduin hiilihapoille lukemisen aikana. Virkistävyys tuli päähenkilöiden mielenmaisemista matkan aikana ja maalissa ei juhlittu sitä, joka saapui sinne perille ensimmäisenä vaan sitä, jonka kestävyys kantoi loppuun asti. Tällainen kirjallisuuden keinoja rikastuttavasti käyttävä kirjallisuus pitää kotimaisen proosakirjallisuuden tuoreena, koska monipuolistaa sitä.
Sain kirjasta vaikutelma nykyisen nuorehkon tai siis alle keski-ikäisen aikuisen naisen kokemusmaailmasta, jossa usein on läsnä vahvasti tietoinen epävarmuus itsestä ja omasta paikasta yhteisöissä ja yhteiskunnassa. Pohdin: kun säikeitä elämänhallinnalle ja elämisen läpi kuljettamiselle on monia, niin mistä löytää se punainen lanka, joka vie perille? Ja toisaalta: onko tänä päivänä enää punaisia lankoja, entä jos on vain leivänmuruja siellä täällä? Niinpä niin. Tästä aiheesta on aineksia riittämiin satiirisiin ja ironisiin asenteiden kuvauksiin. Turunen ei tee tätä peruskerronnallisen proosan keinoin vaan kokeellisin kotimaista kirjallisuutta uudistavin kirjallisin keinoin. Kiitos kirjailijalle ja kustantajalle tästä lukukokemuksesta!
*
*
Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad
Jk. Jos teillä on mahdollisuus ottaa kirjasta kansipaperit pois, niin suosittelen tätä. Kansipaperit jees, kirjan kansitaide myös todella jees. Ei näkökulmista latteasta kirjan kannesta tulee kolmiulotteinen kokemus. Vau tälle!
*
*
Eeva Turunen: Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa
2018 Siltala
Päällys: Jussi Karjalainen
210 sivua
arvostelukappale
*
Muita absurdimpia (absurdempia?) minäkertoja-painotteisia tarinoiden kuljetuksia blogissa
Marjo Niemi: Kaikkien menetysten äiti
Jean-Philippe Toussaint: Kylpyhuone
