Esko Juhola: Autismin muuttuvat kasvot – Autismisäätiö 20 vuotta

Luin historiikin Autismisäätiöstä. Kirja kertoo reilun kahdensadan sivun verran suomalaisen autismin ja autismin parissa työskentelevien ja vapaaehtoisten historiasta. Autismin diagnooseja Suomessa on annettu vasta muutaman vuosikymmenen ajan. Valtaväestölle autismi voi olla edelleen jotakin vierasta, joka saattaa edelleen kiteytyä Dustin Hoffmanin näyttelemään Raymond Babbittiin elokuvasta Sademies (1988). Myös lukemani historiikki käynnistyi näistä savanteista ”sademiehistä”. Savantilla tarkoitetaan ihmistä, jolla on jokin usein muistintoimintoihin liittyvä ilmiömäinen erityiskyky. Elokuva sademiehestä teki autismin näkyväksi laajoille massoille, mutta kaikki autistit eivät ole hänen kaltaisiaan.

Nykyään puhutaan autismin kirjon ihmisistä, joita yhdistää neurologinen häiriö, joka vaikuttaa autistin elämään eri tavoin. Osa autisteista tarvitsee päivittäistä erityistukea, toiset pistemäisempää apua. Autistia ei mielestäni tule kuitenkaan nähdä vain avun kohteena vaan omalakisena aktiivisena toimijana, jolla vain sattuu olemaan neurotyypillisestä ihmisestä poikkeava tapa hahmottaa asioita. Tarvitaan aikaa ja tilaa ymmärtää, että erilaisuutta on monenlaista.

Esko Juhola on tietokirjailija, kustannustoimittaja ja kirjabloggaaja (kirjamies.) Hänen toinen tietokirjansa Autismin muuttuvat kasvot käsittelee Autismisäätiön 20-vuotista historiaa ja siinä samalla suomalaisen autismin historiaa. Kirjassa esitellään säätiötä toimijana ja vaikuttajana, joka vuosien ajan on tehnyt työtä eri tavalla autististen ihmisten elämänlaadun parantamiseksi ja tietoisuuden kasvattamiseksi neurotyypillisten (siis niiden, joilla ei ole neuropsykiatrista häiriöitä) keskuudessa.

Autismin ja autistien historia Suomessa on seurannut muuta maailmaa. Diagnostiikan osalta alkuvaiheessa (1970- ja 1980-luvuilla) autismin ajateltiin johtuvat äideistä, jotka olisivat olleet tunnekylmiä lapsiaan kohtaan. Onneksi tästä virheellisestä psyykkiseksi traumaksi mielletystä näkemyksestä on päästy eroon. Nykyään tiedetään, että autistisuus on piirre tai taipumus, joka on ihmisellä hänen syntymästään asti. Kyseessä on neurobiologinen häiriö, joka tekee autistista erilaisen suhteessa neurotyypillisiin. Itse hahmotan autismin yksinkertaisesti erilaisena tapana olla olemassa. Autismista ei parannuta, sillä se ei ole sairaus. Sen kanssa eletään.

Suomessa autismi oli vielä 1990-luvulle saakka ihmetyksen aihe niin valtaväestölle kuin terveys- ja sosiaalialan ihmisille. Autistit suljettiin mieluiten laitoksiin. Tässä tilanteessa joukko autistien lasten vanhempia kuten Autismisäätiössä pitkään toimineet Juhani Mäki ja Pentti sekä Raija Keynäs, järjestäytyivät yhdistykseksi löytääkseen asianmukaista apua ja tukea autistisille lapsilleen. Vähitellen pienestä vanhempien yhdistyksestä rakentui asiantuntija- ja muita palveluja tarjoava autismisäätiö, joka se tänä päivänä on.

Kirja jakaantuu seitsemään lukuun. Aluksi kerrotaan autismin historiaa virheellisestä psyykkisestä traumasta kohti neurobiologista häiriötä. Vaikuttaisi siltä, että tietoisuus suomalaisten keskuudessa autismista oli aluksi savanttista autismia (”sademiehet”) kunnes kotimaiseen televisioon tuli dokumettiohjelmia, joissa seurattiin autistien elämää. Näiden lisäksi autisteja vanhempineen vieraili keskusteluohjelmissa.

Kirjan muissa luvuissa kerrotaan autismisäätiön organisoitumisesta ja työstä, joka aluksi keskittyi vahvaa tukea tarvitseviin autisteihin. Ensivaiheissa vanhempien järjestäytyessä haettiin oppia Yhdysvalloista ja Käpylässä käynnistettiin ensimmäinen projekti kuntoutuksen ja tuetun asumisen näkökulmista. 1990-luvun lopulla siirryttiin kohti ammattimaista toimintaa ja työ keskittyi edelleen paljon asumisen ja kuntoutuksen tukemiseen kunnes vuodesta 2005 lähtien alettiin huomioida myös asperger-henkilöiden tuentarpeet.

Kaiken kaikkiaan säätiön palvelutarjonta kasvoi ja monipuolistui 2000-luvun puolen välin jälkeen. Mitä lähemmäksi kirjassa tullaan vuotta 2018, niin sitä enemmän lukijalle tarjotaan kriittisiä ääniä kunnille, valtiolle ja sosiaalipolitiikkaan. Esimerkiksi sosiaali- ja terveyspalvelujen kilpailutus on johtanut siihen, että hinta ratkaisee eikä se mikä olisi autistille paras mahdollinen tuki.

Säätiön 2000 -luvulla käynnistämät erilaiset projektit ovat lisänneet tietoisuutta autismin kirjosta ja jakaneet tukea autisteille. Taideprojektit ovat olleet merkittäviä itseilmaisun kanavia monelle ja näiden lisäksi erityishuomion kohteena ovat olleet työllistyminen, koulutus ja seksuaalisuus. Työllistymisen osalta ei ole usein nähty autistien koko potentiaalia ja koulutuksen osalta ei ole ymmärretty riittävän strukturoitua tukea. Esimerkiksi luokaton lukio on saattanut olla merkittävä pudottaja koulutusjärjestelmästä tai viimeistään korkeakouluopinnot. Monella autistilla opinnot usein joko venyvät pitkiksi tai keskeytyvät.

Työllistymisen ja koulutuksen lisäksi seksuaalisuus on haluttu nostaa huomion kohteeksi säätiön työssä. Seksuaalioikeudet kuuluvat myös autisteille ja siinä ei pitäisi olla mitään epäselvää enää 2010 – luvulla. Autisti saattaa kohdata erilaisia haasteita, jos todellisuus on heteronormatiivinen. Omat haasteensa tai jopa esteensä autistille seksuaalisuutensa toteuttamiselle voivat tuoda esimerkiksi aistiherkkyydet ja yleinen sosiaalinen kanssakäyminen, joihin liittyvät kumppanin löytäminen ja parisuhteen muodostaminen.

2010-luvulla säätiö on alkanut kiinnittää huomiota myös vanhemmuuden tukemiseen, kun perheessä on autistinen lapsi. Säätiön tekemä työ on näin ollen laajentunut myös varhaiskasvatuksen puolelle.

Kirja kertoo autismin historiasta Suomessa ja siinä samalla ihmisistä autismin kirjolla läheisineen. Alkuajan pioneerivanhemmat mahdollistivat lapsilleen oman tilan olla ja elää ilman, että heitä yrittettäisiin ”pakottaa parantumaan” tai että heitä ei enää suljettaisi laitoksiin ”toivottomina tapauksina”. Vuosikymmenien aikana tietoisuutta autismin kirjosta kasvatettiin niin autistien parissa toimiville kuin valtaväestölle ja ydintehtävänä on ollut mahdollistaa autistin kirjon ihmisille erilaista tukea neurotyypillisten yhteiskunnassa.

Kirja kertoo ihmisistä, jotka näkevät autistit toisaalta erityisen avun tarvitsijoina, mutta myös positiivisesti eli autisti nähdään oma itsenään. Tuetun asumisen lisäksi säätiö tarjoaa erilaisia tukipalveluja liittyen mm. koulutukseen ja työllistymiseen. Säätiö toimii asiantuntijana, äänitorvena autisteille ja pyrkii vaikuttamaan kotimaiseen sosiaali- ja terveyspolitiikkaan, jotta siinä otettaisiin aidommin huomioon autismin kirjon ihmiset. Esimerkiksi moni asperger syndrooman autisti jää usein ilman tarvittavaa tukea, koska heidän erityistarpeitaan tai -haasteitaan elää neurotyypillisten yhteiskunnassa ei edelleenkään oteta riittävästi huomioon.

Kirjan lukeminen voi aiheuttaa ahdistusta ja pettymystä, mutta myös iloa ja toivoa. Autistit joutuvat edelleen ylittämään merkittäviä esteitä, jotta voi olla oma itsensä ilman syrjintää ja negatiivisia kokemuksia neurotyypillisten yhteiskunnassa. Autismikulttuuri on usein vieras monelle suomalaiselle. Tämän lisäksi autistit läheisineen joutuvat edelleen tekemään ekstratyötä saadaakseen riittävästi tukea ja palveluita. Onneksi paljon on jo tehty sitten 1970-80 -lukujen ensimmäisten autismidiagnoosien jälkeen ja siitä kuulu erityinen kiitos kaikille niille, jotka ovat jaksaneet tehdä niin palkattuina kuin vapaaehtoisesti töitä autismin kirjon ihmisten puolesta.

Loppuun Esko Juholan päätössanat kirjasta:

”Kuva autismin kirjon ihmisistä on edelleen varsin stereotyyppinen. Ensimmäinen arkkityyppinen kuva on itsekseen nurkassa heijaava ja avun tarpeesta täysin riippuvainen autisti. Toisille autistit ovat Sademiehen kaltaisia neroja, jotka pystyvät piirtämään kokonaisia kaupunkimaisemia ulkomuistista yhden vilkaisun perusteella. Totuus on kuitenkin, että suurin osa kirjon ihmisistä on jotain tältä väliltä. He ovat kirjava joukko ihmisiä, joita yhdistää eriasteinen tuen tarve erilaisissa elämän vaiheissa.

Yhtä lailla heitä yhdistää myös kontekstisokeus, minkä vuoksi heidän tapansa ajatella ja katsoa maailmaa poikkeaa omastamme joskus radikaalistikin. Siksi emme voi koskaan täydellisesti asettua heidän asemaansa emmekä varsinkaan katsoa maailmaa heidän puolestaan. Oleellista on vuorovaikutus kahden maailman välillä: neurotyypillisten ja autismin kirjon ihmisten. Siksi yhteiskuntaamme tulisi pyrkiä muokkaamaan enemmän sellaiseksi, että autismin kirjon ihmiset pystyisivät osallistumaan yhteiskunnan toimintaan sen tasavertaisina jäseninä, niin Suomessa kuin maailmanlaajusessakin mittakaavassa.”

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Esko Juhola: Autismin muuttuvat kasvot – Autismisäätiö 20 vuotta

2018 Into

Kannen suunnittelu: Tiia Javanainen (Purotie Design)

Etukannen kuvat: Autismisäätiö, Sarian Antila, Jetro Stavén

Takakannen ja esilehtien kuva: Markku Tolvanen

269 sivua

Arvostelukappale

*

Mainokset

Sinikka Piippo: Suomen luonnon lääkekasvit

Luonnonkasveja on käytetty vuosisatoja monenlaiseen vaivaan ja osa on päätynyt jopa lääketeollisuuden käyttöön kuten pajun kuoresta saatava asetyylisalisyylihappo (asperiini). Meidän suomalaisten pihoilta, metsistä, puutarhoilta, tonteilta, puistoista, peltojen reunoilta siis mistä tahansa löytyy kasveja, joista voi nauttia jo esteettisesti, mutta joille voi antaa mahdollisuuden hoitaa eri tavoin nautittuna.

Sinikka Piipon hakuteos Suomen luonnon lääkekasvit esittelee monta kasvia, joista voi olla apua jos minkälaiseen vaivaan. Kirjassa kerrotaan tiiviisti kasvilääkinnän historiasta Suomessa, keruuohjeita keruukalentereineen, kasvien säilöntä- ja käyttötapoja, tarjotaan lukijalle intensiivisiä infopuuskia esitellessä lääkeyrittien ainesosia ja lopuksi varoituksia. Luonnon yrttejä tulee nauttia maltilla ja huolellisesti tunnistaen lajit toisistaan.

Laajin osa kirjasta esittelee 50 Suomen luonnon lääkekasvia kuvineen. Jokaisesta kasvista kerrontaan niiden käyttöhistoriaa (usein Lönnrötin tekstejä lainattuna), aineosat, käyttötavat, vaikutukset, rohtokäyttö, ruoka- ja juomakäyttö ja yksittäiseen kasviin liittyvät varoitukset esimerkiksi liikakäytön vaikutuksista ja joidenkin kasvien osalta niiden poimintapaikkojen vaikutuksista, sillä esimerkiksi nokkonen kerää maaperästä haitallisia aineita kuten nitraattia.

Luonnonkasveista on moneksi. Ennen kuin niitä alkaa nauttimaan sisäisesti ja käyttämään ulkoisesti, niin ne kerätään, käsitellään ja mahdollisuuksien mukaan säilötään. Kasveja käytetään monessa eri muodossa. Ne voi pakastaa, kuivattaa tai käyttää tuoreeltaan. Niistä on ruoka-aineiksi, mausteiksi ja juomiksi mehusta teehen. Ulkoisesti niitä voi käyttää hauteina, voiteina tai vaikka yrittityynyinä, jolloin pieniin kangaspusseihin voi laittaa rauhoittavia haihtuvia öljyjä sisältäviä kasveja. Kasveista voi valmistaa yrittikylpyjä, tehdä kasvovesiä, saippuaa, kurlausvesiä, hiusten huuhteluvesiä ja flunssaiset voivat höyryhengittää niitä.

Sinikka Piippo on kasvitieteilijä, professori ja biologi. Tämä syvä asiantuntemus näkyy kirjassa. Lääkeyrtien ainesosia esitellessä lukija saa pikakurssin muun muassa kasvien ja ruoka-aineiden biokemiaan. Lukijalle esitellään hiilihydraatit, kuidut, rasvat, rasvahapot, parkkiaineet, hartsit ja palsami, erilaiset öljyt, kaikki vitamiinit, kivennäis- ja hivenaineet, fenolit, karvasaineet, hapot, saponiinit, alkaloidit ja antioksidantit. Ja samalla mitä nämä tekevät ihmisen elimistölle kuten ruuansulatukselle, verenkierrolle, lisääntymisterveydelle ja niin edelleen.

Alla esimerkki maitohorsman käytöstä:

Maitohorsmaa esittelevän luvun aluksi on kuva kukkivasta maitohorsmasta ja tiivis, mutta selkeä esittely kasvista. Maitohorsmasta esimerkiksi kerrotaan, että se on monivuotinen ja leviää maarönsyillä. Lisäksi kuvaillaan sen lehtiä ja kukintoa. Kerrotaan, että sen nuorissa kukissa on siitepölyä ja vanhemmissa nektaria ja kuinka kukka on auki vain pari päivää. Maitohorsman käyttöhistoriasta kerrotaan muun muassa, että sen nimi suomeksi ja ruotsiksi tulee siitä, että kasvin ajatellaan lisäävän lehmien maidontuottoa. Lisäksi sen kuituja on käytetty vaatteisiin, mattoihin ja ryijyihin.  Maitohorsma on hyvin satoisa. Siitä voi riipiä lehtiä helpoiten ylhäältä alaspäin tai kerätä kokonaisia versoja kuivumaan alaspäin naruihin. Lehtiä voi pakastaa kiehauttamisen jälkeen ja juuria voi kerätä varhain keväällä tai myöhään syksyllä ja kuinka kukat kerätään ilman kukkavartta kuivattamista varten tai mieluummin kannattaisi pakastaa jääkuutiorasioissa. Kukista ja lehdistä voi valmistaa teetä, lehdistä saa yrittikylpyjä, kääreitä, kurlausvettä, salaattiaineksia ja viherjauhetta, jota voi lisäillä ruokiin. Maitohorsmassa on mm. C-vitamiinia ja maitohorsmat ovat myös antioksidanttisia (erityisesti lehdet). Kasvi torjuu mm. tulehduksia, bakteereja, sieniä ja viruksia. Se parantaa immuuniteettia ja stimuloi lymfosyytteja kuten luonnollisia tappajasoluja. Maitohorsmasta on nestettä poistavaksi kasviksi, lisäksi se supistaa limakalvoja, lievittää tulehduksia ja kipuja, puhdistaa myös haavoja. Kasvilla on myös rauhoitavia, viilentäviä ja kuivaavia vaikutuksia. Kukkien puristemehu on antiseptistä. Maitohorsmaa voi käyttää myös verenpaineen alentamiseen, koska se esimerkiksi kontrolloi verensokeriarvoja. Rohtona kuten teenä sitä voi käyttää niin astmaan, yskään kuin maha- ja suolistovaivoihin, kurlausvetenä suun ja nielun tulehduksiin ja kääreinä korvatulehduksiin. Lehdet ja kukat tuoreina voi levittää ruhjeille, haavoille, akneiholle, palovammoille, psoriasikseen ja ihotulehduksiin nopeuttamaan parantumista. Maitohorsmateen kerrotaan myös rauhoittavan ja rentouttavan ja näin se voi helpottaa unettomuutta ja hermostuneisuudesta johtuvaa päänsärkyä. Teetä voi juoda pidempiaikaisesti, sillä se ei aiheuta sivuvaikutuksia. Ruokana maitohorsmasta voi käyttää lehdet ja ne ovat hyvin ravinteikkaat (kaloreita, C- ja B-vitamiinia, folaattia ja kivennäisaineita). Nuorista lehdistä voi tehdä salaattia, teetä ja lämmintä ruokaa. Kukat sopivat salaatteihin ja teeksi. Niitä voi lisätä myös taikinoihin (muffinit, skonssit, kakut).

Näin monipuolinen on maitohorsma. Ja maitohorsman lisäksi kirjassa on esitelty 49 muuta luonnonkasvia kuten voikukka, apilat, juolavehnä, kanerva, kamomillasaunio, nokkonen, vuohenputki, peltokorte ja lukuisia tuttuja marjoja ja puita.

Esipuheessa Sinikka Piippo kertoo näin:

”Kirja on tarkoitettu kaikille kasveista ja lääkeyrteistä kiinnostuneille, niitä omaksi tai toisten hyödyksi käyttäville. Toivon, että tästä kirjasta on hyötyä ja iloa näihin tarkoituksiin. Turha arkuus tai liiallinen uhkarohkeus kasvien käytössä ei ole hyväksi. On syytä katsoa tuntomerkit huolella, ettei erehdyksessä poimi käyttöönsä myrkyllisiä kasveja. Me olemme kaikki erilaisia ja yhdelle sopiva yritti ei ehkä sovikaan toiselle. Näiden varoitusten myötä toivotan jokaiselle lukijalle nautinnollisia hetkiä parantavien kasvien parissa.”

Kirjan voi lukea kannestaan kanteen (kuten tein) tai poimia jokaisen kasvin osalta tarkemmat infot, käyttötavat ja vaikutukset hyötyineen ja haittoineen. Suosittelen kuitenkin lukemaan johdantokappaleet ennen kuin lähtee kokeilemaan kotimaisten luonnonkasvien ruoka-, juoma- ja rohtokäyttöjä.

Kirja on mielestäni tervetullut lisä keskusteluun kasvien käytöstä ja sellaisenaan tuo yliopisotasoista tutkimusta luonnonkasvien vaikutuksista ihmiselle. Kirja sopiikin hyvin meille luomufaneille, jotka haemme välittömämpää yhteyttä luontoon vähentäen kaikkea teollista, synteettistä ja sen sellaista. Tästä huolimatta kirjan nimi hieman hämmentää minua. On vakavia sairauksia, joita en lähtisi pelkillä luonnonkasveilla hoitamaan. Ajattelen kuitenkin, että luonnonkasveista on potentilaalia terveyden ylläpitoon, lievitystä erilaisiin vaivoihin ja luonnonkasveja voi käyttää joidenkin sairauksien aiheuttamien oireiden hoitoon.

Suomen luonnon lääkekasvit on kiinnostava lukukokemus ja hakuteoksena helppokäyttöinen ja jakaa tutkittua informaatiota luonnonkasvien rohto- ja ravintokäytöstä. Kirja auttoi minua näkemään ympäristöäni entistä laajemmin.

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Sinikka Piippo: Suomen luonnon lääkekasvit

2018 Tammi

Graafinen suunnittelu: Kaarina Segercrantz

207 sivua

Arvostelukappale

*

Muita puutarha- ja luontoaiheisia kirjoja blogissa

Heidi Haapalahti, Teija Tuisku ja Gunilla Törnroos: Kukkiva kasvimaa potager

Mari Mörö: Kukkanuottasilla

Metsänhoitajien kirjoja puista – Max Adams: The Wisdom of Trees ja Peter Wohlleben: Puiden salattu elämä

Shirley Jackson: Linna on aina ollut kotimme

Psykologista kauhua, goottitunnelmaa ja jonkinlainen kummallinen mysteeri. Jotain nyrjähtänyttä, josta tulee epämukava olo.

Linna on aina ollut kotimme on erikoinen kertomus kahdesta sisaruksesta, Merricat ja Constance Blackwoodista, jotka asuvat sukunsa kartanossa vanhan sairastavan setänsä kanssa. Elämä rytmittyy tällä pienellä perheellä arjen toimintojen ympärille: herätään uuteen päivään, ruokaillaan, hoidetaan puutarhaa ja vietetään aikaa yhdessä. Tarinan edetessä lukijalle näytetään kuitenkin yhä synkempi puoli Blackwoodin nuorten naisten todellisuudesta.

Sisaruksista on tullut kotikaupunkinsa pilkan ja kiusan kohteita heitä vuosia sitten kohdanneen tragedian tähden. Sisarukset menettivät ison osan perheestään yhden illallisen aikana. Kuolemia epäiltiin myrkytysmurhiksi, joista syytettiin usein perheen ruokia valmistavaa Constancea. Hänet todettiin oikeudessa syyttömäksi, mutta maine myrkkyjä valmistelevasta erikoisen perheen nuoresta naisesta jäi elämään. Kaupunkilaiset ovat sepitelleet sisaruksista pilkkalauluja:

”Hei Merricat, kysyi Connie, voinko teetä sulle tuoda? / Voi ei, vastas Merricat, en myrkkyä tahdo juoda. / Kuule, Merricat, sanoi Connie, on aika mennä nukkumaan. / Syvälle, syvälle alle mullan hautuumaan!”

Constance on tragediasta lähtien ylläpitänyt hyvin sulkeutunutta kaavoihin jähmettynyttä elämää perheensä kartanossa, jossa jokainen huone on kuin aikapysäytys menneeseen. Ainoa huone kartanossa, jossa tuntuu tapahtuvan jotakin nykyhetkessä, on keittiö. Constance kuvataan usein laittamassa ruokaa ja leipomassa pienelle eloonjäänneelle perheelleen. Tuntuu kuin hän ei muuta tekisi. Hän palvelee, ravitsee ja huolehtii. Constance on sisaruksista käytännönläheinen ja ylläpitää (kulissia/) kartanoa. Merricat onkin aivan toinen tapaus.

”Minun nimeni on Mary Catherine Blackwood. Olen kahdeksantoista vuotta vanha ja asun sisareni Constancen kanssa. Mietin toisinaan, että jos onni olisi vähänkin potkaissut, olisin syntynyt ihmissutena, sillä kummankin käteni etu- ja keskisormi ovat samanpituiset, mutta tähän minä nyt joudun tyytymään. En pidä peseytymisestä, koirista enkä metelistä. Pidän sisarestani Constancesta ja Englannin Richard Plantagenetistä ja Amanita phalloidesista, kavalakärpässienestä. Koko muu perheeni on kuollut.”

Merricat on villi sielu varustettuna vahvalla sisäisellä maailmalla, joka hänen päivittäisissä vaelteluissaan kissansa Jonaksen kanssa on levinnyt kotikartanon ja sen tilusten alueelle. Merricat on ripustanut puihin ja kätkenyt maahan erilaisia asioita ja esineitä. Niillä hän suojelee kotia, Constancea ja itseään. Maagisten esineiden lisäksi joillakin voimasanoilla on pahalta ja muukalaisilta suojeleva vaikutus. Merricat tuntee oman arvonsa. Hän tulee ja menee, sanoo ja tekee hänelle tärkeitä asioita – millään muulla ei ole väliä.

Eräänä päivänä Merricatin maaginen suojamuuri kuitenkin päästää läpi vieraan. Blackwoodien omintakeista kummaa idylliä saapuu rikkomaan sisarusten serkkupoika Charles, joka tuntuu olevan perheen omaisuuden perään ja pyrkivän herraksi Blackwoodin kartanoon. Tässä vaiheessa kertomus kiihtyy epämukavien, kummien ja pahaenteisten tunnelmien kautta kohti jonkinlaista outoa ja minulle lukijana jopa klaustrofobista tilaa. Pahat voimat riivaavat ja Merricatin on tehtävä kaikkensa, jotta hän ja hänen sisarensa pysyisivät turvassa. Lopulta Merricatin todellisuus tai elämäntapa valtaavat sisarusten elämän.

Minun oli alkuunsa hieman hankala päästä kirjan todellisuuteen sisälle. Ihmettelin toisteisia tapahtumakuvauksia: Constancea puuhailemassa keittiössä, sedän kirjoitusprojektin kuvausta ja Merricatin tempauksia ja mielenilmaisuja, joihin Constance suhtautuu lempeän ymmärtäväisesti. Toisto ei ole vain perheen jäsenten teoissa ja toimissa vaan myös heidän puheessaan. Sisarukset tuntuvat toistavan samoja lauseita päivästä toiseen ja setä elää hapertuneena vanhuksena menneisyydessä ja kohtalokkaassa illallisessa, joista aina tilaisuuden tullen haluaa jutella. Tuntuu kuin Constancen ei annettaisi jatkaa eteenpäin elämässään.

Vähitellen pääsin kuitenkin tarinan rakenteeseen ja kirjoittajan tyyliin sisälle. Jäin jopa  odottamaan uuden luvun käynnistyessä sisarusten rituaalinomaisilta tuntuvia repliikkejä (rakastan sinua, minäkin sinua), puheenparsia, Constancen ruokia ja leipomuksia sekä vanhan sedän höpinöitä kirjallisesta mestariprojektistaan. Tämä arkinen oleminen oli kuitenkin vain näennäisen tasaista ja sellaisenaan varsin kiinnostava tyylillinen keino kirjailijalta. Blackwoodin sisarusten tarinalle rakennettiin aluksi hyvin arkinen todellisuus kun samanaikaisesti jossakin taustalla pihisee painekattila kestävyytensä äärirajoilla. Tarinassa tapahtuu psykologista tihentymistä ja loppua kohden tunnelma tiivistyy voimakkaasti. Liika paine räjähtää ilmoille ja lopputulos on uusi tragedia sisaruksille.

Kirja on julkaistu vuonna 1962, mutta siinä on vanhan ajan tuntu. Perinteikäs sukukartano tapahtumapaikkana vei minut ajassa taaksepäin kenties jopa 1800-luvun puolelle. Blackwoodin pieni perhe tuntuu elävän jossakin omassa aika-tilakokemuksessa, jolle ei minulle lukemisen aikana tullut selitystä. Jos kirjaa lukee goottilaisen perinteen mukaan niin esimerkiksi jonkinlainen ikiaikainen kirous ja menneisyyden aaveet saattaisivat aiheuttaa turvattomuutta, jännitystä ja epäonnea päähenkilöille. Näitä ei ollut ainakaan perinteisessä mielessä. Tästä huolimatta mielestäni moni goottilaisen kauhukirjallisuuden elementti oli romaanissa kohdillaan. Merricatin todellisuus kulki sujuvasti yliluonnollisen puolella, joka herättää levottomuutta. Tarinan keskiössä on syvästi vaurioitunut perhe, jolla on synkkä salaisuus. Constancen voi nähdä neitosena hädässä ja jokin määrittelemätön, pinnan alla kytevä pahuus vainoaa perhettä.

Kumma tarina, kumma kirja, kumma lukukokemus.

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Shirley Jackson: Linna on aina ollut kotimme

1962, suom. Laura Vesanto

2018 Fabriikki kustannus

Kannen kuvat ja ulkoasu: Kristian Jalava

198 sivua

Arvostelukappale

*

Lisää kauhua, goottigenreä ja muuta nyrjähdyttävän kummaa blogissa

Minä pelkään – venäläistä kauhua ja mystiikkaa

Maija Sirkjärvi: Barbara ja muita hurrikaaneja

Kirsi Alaniva: Villa Vietin linnut

*

Kirjasta ovat kirjoittaneet mm.

Mitä luimme kerran

Lumiomena

Taikakirjaimet