Mojo Erämetsä: Aikamatkakuvia Helsingistä

”Syksyllä 2014 pysähdyin katselemaan erästä rakennusta Helsingin Kruununhaassa. Ajattelin, että tuokin talo on seissyt paikallaan jo yli sata vuotta jokseenkin samannäköisenä, vaikka maailma ympärillä on muuttunut valtavasti. Siitä seurasikin ajatus kuvasta, jossa liittäisin historiallista Helsinkiä nykypäivän kaupunkimaisemaan. Kuvia yhdistävänä tekijänä toimisi rakennus, joka on säilynyt paikalla aikakaudesta toiseen.” (Mojo Erämetsä kertoo kirjan ideasta esipuheessa)

Mojo Erämetsän valokuvakirja esittelee 60 aikamatkakuvaa Helsingistä, joissa hän on yhdistänyt vanhaa ja uutta. Usein vanhoihin kuviin on ilmestynyt nykyaikaisia ihmisiä kulkupeleineen siis autoineen ja niin edelleen. Mutta kuin huomaamatta myös nykyaikaisia rakennuksia. Aina ei voi olla varma onko vanha vierailulla uudessa vai uusi vanhassa. Oli niin tai näin voin turvallisesti todeta, että Erämetsän kuvissa kohtaavat Helsingin historialliset kerrokset, joihin ei kuulu vain arkkitehtuuria vaan aina myös ihmisiä. Esimerkiksi yhdessä kuvassa selfiekepin kanssa kuljeskeleva turisti ohittaa joukon työläisiä kahvikojun äärellä vuonna 1918.

Erämetsän kirjassa on rikottu vanhojen valokuvien välittämiä viestejä menneestä laittamalla ne kommunikoimaan nykyajan kanssa. On paloja menneestä, paloja nykyisyydestä ja näiden myötä Helsinkiin kaupunkina tulee lisää ajallista kerroksellisuutta. Valokuva ei ole pysäyttänyt aikaa sen ottamisen hetkeen vaan ojentautuu kuvan reunojen yli. Tästä vähintään kiinnostavasta menetelmästä huolimatta harmillisesti osasta kuvista minulle välittyi tuntu päälleliimatusta nykyhetkestä. Vanhempi kuva oli edelleen kiinnostavampi, jolloin lenkkeilevät ja koiriaan ulkoiluttavat nykyhelsinkiläiset vain hämmensivät. Monessa kuvassa menneisyys ja nykyaika kuitenkin sulautuvat varsin onnistuneesti yhteen. Joissakin kuvissa nykyisyyden läsnäolo, jokin yksittäinen elementti, toimi huutomerkkinä tai kutsuna reagoimaan jollakin ajatuksella Helsingin kehityksestä. Esimerkiksi sininen bussi vuoden 1909 Rautatientorilla hätkähdyttää ja sai minut aikankin pohtimaan sitä, kuinka Helsinki on laajentunut maantieteellisesti ja asukasluvultaan sen verran 1900 -luvun alusta, että linja-autot ovat tarpeen.

Monissa kuvissa pääosassa tuntui olevan ihminen kaupunkinsa ympäröimänä eikä niinkään rakennukset. Tai kenties rakennukset olivat kiinnostavia osana kontekstiaan siis kaupunkia ja silloin kirja tuntui välittävän kertomusta Helsingistä kaupunkina. Minulle on kertynyt joitakin kirjoja Helsingistä, joissa tarinaa minulle tutusta kaupungista kerrotaan kuvin. Jan Alancon ja Riitta Pakarisen toimittama Foto Signe Brander – Valokuvia Helsingistä ja helsinkiläisistä vuosilta 1907-1913 (2009, Helsingin kaupunginmuseo) on yksi näistä. Kerttuli Wessmanin kirjoittama Helsinki kehyksissä – taidetta Helsingin kaupunginmuseon kokoelmista (2005, Helsingin kaupunginmuseo) esittelee Helsinkiä taidehistorian kehyksissä Helsinkiä kuvaavin maalauksin eri vuosikymmeniltä 1800-luvulta lähtien. Ja kolmantena voisin mainita Anna Biströmin, Rita Paqvalénin ja Hedvig Raskin toimittaman Naisten Helsinki – kirjan (2010, Schildts), jossa Helsinki herää henkiin naisten kulttuurin ja toiminnan kautta.

Jokaisella edellä mainitulla kirjalla on oma näkökulmansa Helsinkiin ja niin on myös Erämetsän kirjalla, joka vapauttaa menneen reagoimaan nykyisyyden kanssa ja päin vastoin. Aikamatkakuvat Helsingistä on enemmän tekijänsä tulkintaa siitä, mitä tarinoita Helsingillä voisi olla kerrottavanaan kuin jonkinlaisen historiallisen metodin kautta tutkia pääkaupunkia. Kirjan sivuilla kuvia ei kommentoida vaan ne kommentoivat. Kuvien myötä jaetaan lukijalle historiallista informaatiota Pauliina Rihton kuvatekstien kautta. Lukijalle esitellään kuvien konteksti: kuka on kuvan ottanut, ajankohta ja lyhyesti mitä vanhassa kuvassa on tai mitä siinä tapahtuu. Tämän taustoituksen myötä lukija on vapaa reagoimaan Erämetsän kuviin ja kenties luomaan niiden pohjalta omia tarinoita Helsingistä ja erityisesti siitä, minkälaista elämä on Helsingissä.

Tällöin nykyaikaiset turistijoukot voivat parveilla sujuvasti Signe Branderin ottamassa kuvassa Havis Amandan patsaalta, nykykaupunkilainen voi kulkea sujuvasti vuoden 1918 tapahtumista kadulle ilmestyneen saksalainen ratsuvartiosotilaan ohi ja voin peilata miltä Pasilan alue näytti ennen ja nyt. Ja jos Pasilan nimi on ihmetyttänyt, niin jaan tässä pätkän Rihton kirjoittamaa kuvatekstiä: ”Suomenkielisen nimensä Pasila on saanut Fredriksbergin tilan pitkäaikaiselta vuokralaiselta Carl Pasilalta. Pasila piti Fredriksbergissä kauppaa ja tuli niin tunnetuksi, että Fredriksberg muuttui suomenkielisten parissa Pasilaksi”. Jos ihmettelette, mikä ihmeen Fredriksberg niin kuvatekstissä kerrotaan myös kuinka nykyisen Pasilan alueella sijaitsi ennen vanhaa Bölen tilan lisäksi Fredriksbergin tila.

*

Ja vaikka edellä väitin, että kirja vapautti minut historiallisuudesta, niin nyt tajuan, että ei täysin. Kirja kertoo Helsingistä. Helsinki on kaupunki. Kaupungeilla on historiansa. Sen esittäminen kertoo ajan mukana tuomista muutoksista, mutta myös siitä mikä on toistaiseksi pysynyt paikoillaan.

Esipuheessa Erämetsä lopettelee kirjan syntyhistorian ja sen idean esittelyn näin:

”Lähes kaikissa kuvissa näkyy vanhoja rakennuksia. Osa on edelleen olemassa, osa on purettu. Tarkoituksenani ei kuitenkaan ole haikalla menneen perään vaan pikemminkin esittää uudella tavalla entistä ja nykyistä Helsinkiä. Näyttää rinta rinnan aikakausien eroja ja yhtäläisyyksiä. Kertoa kuvilla tarinoita elävästä ja kehittyvästä pääkaupungistamme. Toivon aikamatkakuvien pysäyttävän Sinut hetkeksi ajattelemaan kaunista kaupunkiamme ja sen hienoa historiaa.”

*

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Mojo Erämetsä: Aikamatkakuvia Helsingistä

2018 Tammi

Kuvateoksen historialliset valokuvat: Helsingin kaupunginmuseo ellei toisin mainittu

Ulkoasu ja taitto Pekka Krankka

Kuvatekstit: Pauliina Rihto

128 sivua

Arvostelukappale

*

Joitakin muita kirjoja, joissa kaupunki on läsnä

E.T.A Hoffmann: Serkkuni kulmaikkuna

Piia Leino: Taivas

Le Corbusier: Kohti uutta arkkitehtuuria

*

Kirjasta on kirjoittanut mm.

Kirjojen Pyörteissä

Mainokset

Turo Kuningas: Välityö

”Silloin kun haluan olla ajatuksella tässä ja nyt, keskityn hengitykseen, arkisimpaan asiaan kaikista. Sen osaan ilman joogaopastakin. Sen osaa jokainen ihminen. Hengittämisen. Siihen se pitäisi jättää, nykyhetki. Hengittämiseen. Mutta kun ihminen ymmärtää hengittävänsä, se oppii hallitsemaan hengitystään, säätelemään ilmanpainetta, muodostamaan äänteitä, tavuja, sanoja, lauseita, syntyy puhe. Syntyy pakottaminen. Syntyy suostuttelu ja vänkääminen. Sokrates, Platon ja Aristoteles: pontevia naivisteja. Sofistit: raadollinen totuus. Kreikkalaiset: paskanjauhajia. Ihminen lörpöttelee aina eetos ja paatos edellä, media kehittyy itseensä ihastuneiden ja itseensä ihastuneisiin ihastuvien ympärille, olemme tässä. Olemme nyt. Olemme jumissa.

Tämän takia minä en jaksa enää puhua. Puhe pilaa kielen. Kirjoitus on kehittyneempää, sivistyneempää, se antaa puheen tulla ensin ja hölöttää itserakkauttaan, kirjoitus odottaa vuoroaan, keksimistään, riittävää älyllistä tasoa. Siksi minä kirjoitan. Kirjoitan joka päivä. Nyt. Ensin kirjoitan silloin tällöin, sitä ja tätä, sinne ja tänne, missä vain on paperin nurkkaa tyhjänä. Sieltä täältä irti revittyjä lippuja ja lappuja kertyy isoon lasipurkkiin, jota säilytän pöydällä, kunnes on pakko ostaa vihko.”

Näin kertoo erakoituva kuukausihenkilö. Olen nimennyt hänet kirjan kertojista kuukausihenkilöksi, sillä hänen tarinalinjaansa seurataan luvuissa, jotka on otsikoitu kuukausien mukaan. Hänen lisäkseen Välityössä on viikonpäivähenkilö, joka on pikkupomona jonkinlaisessa varastofirmassa ja valitsee omanlaisen poliittisen aktiivisuuden kirjan loppua kohden ja eniten äänessä on kellonaikahenkilö, joka on jonkinmoinen media/yrityskonsultti, joka sykkii tennikselle, hyville fiiliksille ja josta ei ole ihan varma, mitä hän elämältä haluaa paitsi naisen, jonka menetti joskus vuosia sitten ja luultavasti uudelleen, ennen kuin kirjan takakansi sulkeutuu.

Viihdyin kirjan parissa useasta syystä. Se oli hauska. Repeilin kellonaikahenkilön sinkoilulle ja muille kuvauksille suomalaisesta työelämästä. Tai en tiedä oliko kyseessä realistinen kuvaus vai enemmänkin ironisoiva tai satiirinen mielikuvaryöppy kaikenmoisesta kiky-innovointi-tehy-kehitys-projekti-uudistumis-mitä-kaikkea-näitä-on – meiningille. Oli niin tai näin, mutta repeilin. Koin lukevani satiiria suomalaisesta (työ)poliittisesta ilmapiiristä. Mutta oli kirjassa muutakin.

Vähemmän nauratti kuvaukset julkkiskulttuurista ja televisioviihteen sisällöstä. Kellonaikahenkilön todellisuuteen kuului Pete Meisselin oman underground-televisio-ohjelmapalat, jossa tärkeintä tuntui olla koukuttaa ihmiset kuraroiskeisen sisällön äärelle. Paskan siitä teki muun muassa ihmisten kiusaaminen, seksistinen asenne naisiin, naisten pornoistaminen, nopea ruumiin eritteillä viihdyttävä nauru ja äkkiväärän kohun hakeminen jos minkälaisella pikatempauksella ainoana energiana ärsyttää. Yhden miehen show, joka aluksi huvitti ja lopulta vain kyllästytti. Julkkiskulttuuria edusti Meisselin lisäksi myös yksi räppäri, joka mielellään toimi poliittisen puolueen omanlaisenaan äänenkantajana sekä entinen iskelmäartisti, jolla oli mielipiteitä siitä kuinka yhteiskunta tulisi järjestää muun muassa sulkeutumalla omien rajojen sisälle ja kuinka näiden rajojen sisäpuolella tulisi järjestäytyä tehokkaaksi valtioksi.

”Meidän tulee elää jatkuvan sodanvaaran alla. Täysin omavarainen valtio joutuu varautumaan muiden maiden kateuteen, maanitteluun, uhitteluun. Meidän tulee osoittaa, että täältä pesee, jos rupeatte likaisiksi.

Energiakysymys on keskeinen. Pelkkä säästö ei riitä, energiantuotantoa on lisättävä. On otettava kaikki keinot, kaikki lähteet, kaikki saatavilla olevat raaka-aineet käyttöön. Puu, turve, vesi, tuuli, aurinko, atomit, all in. Öljy on pahin ongelma. Sitä meillä ei ole, ellei halua siitä taistella. Norjan valloittaminen voisi olla logistisesti mahdollisista, mutta kyseessä on Nato-maa. Etenkin likkenteen toimivuuden vuoksi meidän on löydettävä vaihtoehtoja öljylle ja polttomoottoreille. Jos teknologiaa ei ole, sitä pitää keksiä. Tämän on oltava valtionprojekti, suuri kansallinen ponnistus. Tarvitaan valtakunnan terävimmät aivot, kaikki kykenevät kädet. On ajateltava rohkeasti, uurastettava väsymättä, myös pitkäaikaisten. Ihmisen ensimmäinen ja viimeinen käyttövoima on lihasvoima. Jokainen voidaan valjastaa energiaksi. E = mc2. Toisin sanoen 80-kiloisesta pitkäaikaisesta saa teoriassa energiaa 2 petawattituntia. Ajatelkaa: se on kaksi miljoonaa gigawattituntia. Sillä hoidettaisiin Helsingin kotitalouksien nykyinen sähkönkulutus 4000 – luvun alkuun asti. Sillä kuunneltaisiin Bob Marleyn Catch a Fire – vinyylilevyä 7,6 miljardia vuotta ja encoret päälle. Marleyn soidessa planeettamme ehtii muuttua elinkelvottomaksi, galaksimme törmää Andromedan kanssa ja armaan Aurinkomme energiavarat ehtyvät. Kaikki tämä yhdellä pitkäaikaisella. Tämän faktan valossa kuolemanpartioidenkin tehtävää on tarkennettava, niittokonetta säädettävä hienommalle. Ei voi enää puhua yhteiskuntaa nakertavista tuottamattomista torakoista, rusakoista, laiskiaisista. Duracell-pupujahan nämä ovat. Minä, Cringo, puhuisin energia-aitasta. Tämän sadon korjaamiseksi tarvitsemme lainsuojan pakkolunastukselle ja mahdollisimman tehokkaan talteenottomenetelmän. Esimerkiksi polttouunissa tulee aivan liikaa hävikkiä. Päättäjät ja keksijät töihin. Nyt.”

Myöhemmin hän tilittää:

”Kukaan ei halua kirjoittaa. Kukaan ei halua lukea. Tämä on äänen ja kuvan kulttuuri. Yksinkertaisen äänen ja yksinkertaisen kuvan. Niitä me palvomme. Ne tekevät meihin vaikutuksen. Kuvalla isketään, äänellä penetroidaan. Tunkeudeutaan korvakäytäviin. Lyödään päin näköä. Me elämme äänestä ja kuvasta. Puheesta ja katseesta. Me elämme puheessa, ja me elämme katseelle. Puheessa, puheesta, puheeseen. Katseella, katseelta jne. Inessiivi, elatiivi, illatiivi. Adessiivi, ablatiivi, allatiivi. Me elämme puheina ja katseina sekä puheen ja katseen alaisina. Essiivi. Se on elämistä. Elämistä jonakin. Jonakin julkisena ja jaettuna. Tosielämänä. Realityna. Me elämme isoina, itseämme isompina joinakin, isoina essiiveinä, isoina ääninä ja kuvina. Emme me elä tekstinä tai tekstissä tai tekstille. Teksti on kärpäsen paskaa. Genetiivin partitiivia, ja haistakaa akkusatiivi. Meitä ei näe tekstistä. Jos tekstissä kaatuu, siitä ei kuulu mitään, korkeintaan pientä ininää ja tuskin havaittava lätsähdys. Teksti kuolee. Se on jo kuollut. Kirjastot ovat vaaleaksi kuivuneen paskan varastoja. Kirjoittaminen on paskan tuottamista, lukeminen vaalentuneen paskan sivelyä ja sormien tuoksutteua elämyksen toivossa.

Neiti Y. Sinun puhumattomuutesi on tulkittu esimerkiksi muille. Olen samaa mieltä, vaikka saavun tähän mielipiteeseen eri reittiä kuin tulkitsijasi. Sinun puhumattomuutesi ei ole valinta vaan pakon edessä tehty luovutus. Olet esimerkki asioiden luonnollisesta järjestyksestä. Ottakaa muut naiset mallia: olkaa hiljaa. Tätä maailmaa johdetaan puheella. Miesten puheella. Ei akkojen jorinoilla. Ei teoilla eikä esimerkillä. Puheella. Miesten puheella, joka näyttää suunnan: tuolle rintamalle, tähän sänkyyn. Ei naisten puheella, joka näyttää vain suunnan kauppaan. Neiti Y, sinä olet havainnut, että tätä vastaan on turha taistella. Siksi, että olet sitä ennen havainnut, ettet puhumalla pärjää.

Miksikö minä sitten kirjoitan? Hyvä kysymys.

Koska minä en ole enää mies. Minä olen menettänyt ääneni ja miehuuteni. Minusta on tullut ämmä. Kirjoittava ämmä, joka hinkkaa tekstiä kuin vittuaan muiden nussiessa. Sitä kirjoittaminen pohjimmiltaan on, tuloksena ei edes tyydytys vaan, kuten sanottu, paskaa. Paskat housussa. Sitä kirjoittaminen on aina ollut. Ei muuta.

Nyt minä kuulen ja näen, televisiossa, Meisselin sitä kysyessä ja Neiti Y:n nyökätessä, että Neiti Y todella lopettaa kirjoittamisenkin. Se on varmasti neidin miehekkäin teko. Siitä voi ottaa mallia.

Tämän kirjoitettuani vihdoin ymmärrän.

Tämä matka on ohi.

Tämä blogi on tässä.

Facebookissa en ole, Twitteriin en mene.

Minä lähden Instagramiin.”

*

Turo Kuninkaan Välityö ei ole helppoa luettavaa.  Tekstin tahti on maanista, rönsyilevää, piikistä, vittuilevaa, satiirista, tilassa-jumittavaa. Se on kommenttiryöppyä, reaktiota ja kuvailua työmarkkinoista, työelämästä, poliittisesta ilmapiiristä ja median vilpittömästi paskimmista ulostuloista oli se sitten henkilöitynyttä tai netin mahdollistamia ulostuloja. Välityö repäisee rikki kronologisen kerronnan, pilkkoo sen post-post-postmodernisti paloihin ja tarjoaa sen pilkkakirveellä pilkottuna lukijalleen. Koin lukevani satiiria, jossa huomio on politiikassa tai enemmänkin politiikan takahuoneissa kulissien ja vaalimainosten/kampanjoiden takana. Tämän lisäksi pikaviihteellinen massoja ohjaileva televisio-media-julkisuus-kulttuuri sekä työelämäilmapiirin pirstaloituminen ja kiristyminen saivat osansa.

Välityö ei ole helppoa luettavaa, sillä useimmat sen henkilöhahmoista ovat ärsyttäviä oman-navan-tuijottelijoita, joiden ulostulot olivat leipää ja sirkushuveja kansalle, sillä aikaa kun tapahtuu joitain, mistä kansan voisi olla hyvä olla tietoinen. Analyyttisyys, itsenäinen (yhteisöjä rakentava) ajattelu voi olla työlästä kuin yli 400-sivuisen satiirin kirjoittaminen tai lukeminen, mutta se kannattaa, jos ei halua nauttia valmiiksi pureksittua ja suuhun oksennettua tai nielaista placeboa tai mitä tahansa muuta narkotiaa, joka rentouttaa tuijottamaan pistettä unohtaen, mitä sanoja se edelsi, miksi ne sanat ovat olemassa, kuka ne on kirjoittanut, mitä kirjoittaja hyötyy sanoista ja niin edelleen.

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Turo Kuningas: Välityö

2018 WSOY

Päällys: Elina Warsta

416 sivua

Arvostelukappale

*

Satiireja ja muita vinhoja kirjallisia tuuletuksia blogissa

Juha Hurme: Niemi

Sari Salin: Narri kertojana – Kultaisesta aasista suomalaiseen postmodernismiin

Savien de Cyrano de Bergerac: Matka kuuhun

Marjo Niemi: Kaikkien menetysten äiti

Noudan vettä ja kerään polttopuita – Maallikko Pangin opetukset

Se mitä joka päivä puuhailen,

ei ole kovinkaan ihmeellistä;

kunhan huvittelen itsekseni.

En murehdi tekemisiäni,

enkä suunnittele, minne kuljeksin.

Vaikka joku haluaa jättää jälkensä maailmaan,

kukkulat ja vuoret eivät juuri järkähdä.

Korkein viisauteni on perin yksinkertaista:

noudan vettä ja kerään polttopuita.

*

Zenbuddhalainen maallikkomestari Pang Yun eli arviolta vuosina 740-808. Hänen elämästään tiedetään vähän. Se kuitenkin tiedetään, että hän ei koskaan siirtynyt harjoittamaan zeniä munkkina temppeliin vaan eli perheensä kanssa. Hänestä kerrotaan myös, että hän luopui omaisuudestaan ja teki kodistaan temppelin. Pangin koko perhe harjoitti zeniä ja Pangin tytär Lingzhao edistyi zenissä erinomaisesti.

*

KAATUMINEN

Eräänä päivänä maallikko Pang oli matkalla myymään bambutarvikkeita. Ylittäessään siltaa hän kompastui ja putosi sen alle. Kun Lingzhao näki tämän, hän kiiruhti paikalle ja heittäytyi maahan isänsä viereen.

Maallikko kysyi: ”Mitä ihmettä sinä oikein teet?”

Lingzhao vastasi: ”Näin isäni kaatuvan, joten riensin heti auttamaan häntä”

*

Noudan vettä ja kerään polttopuita sisältää zenbuddhalaisen papin Mitra Virtaperkon erinomaisen johdannon Pangin maailmaan, kokoelman tekstityyppiin ja zenbuddhalaisuuteen. Johdanto on tiivis, mutta informatiivinen ja auttaa ymmärtämään jotain tekstikokoelman kontekstista, merkityksestä ja sisällöstäkin tai ainakin sen kirjallisesta lajista. Seuraavaksi joitakin poimintoja Virtaperkon johdannosta.

Pangin tekstikokoelma on nk. yulu – kirjallisuutta dharmakeskustelujen muodossa. Yulua on tekstin synty ja asenne kohteeseensa. Mestaria läheltä seurannut ystävä tai oppilas on kirjannut opetus- ja keskustelukokoelman, joka ei kuitenkaan ole historiallinen esitys kohteestaan eli mestari Pangista vaan keskeistä on tuoda esille mestarin viisaus, tie ja kehitys kohti valaistumista. Legendat ja tarkat elämäkerrat ovat toisin sanoen kovin sama asia.

Dharmakeskusteluiden ilmaisu on tiivistä. Tekstit ovat lyhyitä, ja usein niissä on hyvin samantyyppinen rakenne toisin sanoen jokin anekdoottimainen dialogipätkä, joka usein päättyy tai purkautuu auki johonkin absurdilta ja epäselvältä tuntuvaan mestarin kommenttiin tai tekoon. Näitä ei selitetä tekstissä millään tavoin, ei filosofoida, ei opeteta vaan annetaan tekstin puhua puolestaan ja vaikuttaa lukijaansa tai kuulijansa miten sitten ikinä vaikuttavatkaan. Kertomuksissa mestari Pang usein toteaa jotain, tekee jotain, joka voi tuntua epäloogiselta tai on epäloogista. Tämän säpsähdyksen jälkeen matka jatkuu, elämä jatkuu. Kuvaan Pangin puhetta ja tekoja säpsähdyksiksi, mutta yhtä hyvin ne voisivat olla jysähdyksiä tai jotakin muuta yllättävää, joka kiskaisee irti välittömästi.  Kuin valo kirkkaalta taivaalta ja ilman selityksiä annetaan sanojen vaikutelman jäädä ilmaan.

Tekstien vaikea ymmärrettävyys on osa kokonaisuutta. Asioita tai zenin tietä ilmaistaan näin, koska sanattomalle pyritään silti antamaan sanat ja lopulta pyritään ilmaisemaan jotakin sellaista, mitä (sanoilla) ei voi ilmaista. Kypsyyttä on osoittaa, että ymmärtää ettei voi ilmaista tarkasti. Tämä on kiehtovaa. Ja lopulta tekstipätkät voi ymmärtää omanlaisinaan ilmauksina zenistä ja zenin viisaudesta.

Virtaperko ei suosittele tekstien selittämistä auki ja voin olla vain samaa mieltä. Jokainen kokekoon, ymmärtäköön ne omalla tavallaan.

*

Millainen lukukokemus Pangista kertovista lyhyistä tarinoista ja dialogeista minulle jäi? Tekstit olivat absurdeja. On olo kuin näkisi, että jotakin heitetään ilmaan ja tajuatkin, että se olet sinä itse, joka on heitetty ilmaan. Tekstit ovat humoristisia, Pangilla tuntui olevan kuivan näpäyttävä, ilkikurinen ja ajoittain kapinallinenkin huumori ja mieli kohdatessaan ihmisiä, instituutioita ja sovinnaissääntöjä. Pangin asenne ja tehtävä tuntuu olevan joskus triksterin rooli, joka sohaisee sinne minne on juuri pyydetty ettei sohittaisi. Yllättävissä äkkikäänteissään tekstit luovat joskus efektin, jota voisin kutsua vaikka wtf – efektiksi, koska olen välittömästi kokenut etten ymmärrä mistä on kysymys.

Tekstit herättävät oivalluksia ja samalla pakenevat oivalluksilta. Useimmat näistä kohtaamisista tapahtuvat Pangin ja jonkin zenmestarin, -munkin ja -munkkikokelaan välillä ja tuntuvat usein päättyvän hiljaisuuteen, puhumattomuuteen, sanattomuuteen. Jos lähestyisin tekstejä hengellisesti, niin voisin sanoa, että teksteissä eivät kohtaa Pang ja jokin usein nimeltä mainittu zenmunkki vaan zenin harjoittaja (tekstien lukija) ja se, mitä zenin harjoittaja tavoittelee meditaatiossa. Tekstit yllättävät, hämmentävät ja parhaimmillaan minulle loivat tyhjän tilan mieleen, koska joskus se oli ainoa mahdollinen tapa reagoida lukemaani.

*

LUKUASENTO

Maallikko Pang makasi meditaatiokorokkeella lukemassa sutraa. Eräs munkki sattui paikalle ja sanoi: ”Eikö  herra maallikko tiedä, missä asennossa sutria kuuluu lukea?” Maallikko kohotti toisen jalkansa kohti kattoa. Munkki lähti pois sanomatta sanaakaan.

*

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Noudan vettä ja kerään polttopuita – Maallikko Pangin opetukset

Kiinankielinen alkuteos: Pang jushi yulu

Pang Yun eli arvioilta vuosina 740-808.

Suomennos: Tero Tähtinen

2018 Basam Books

Johdanto: Mitra Virtaperko

119 sivua

Arvostelukappale

*

Muita lukukokemuksia blogissa, jotka voivat omalla tavallaan tulla lähelle

Minna Eväsoja: Shoshin – Aloittelijan mieli

Sari Salin: Narri kertojana – Kultaisesta aasista suomalaiseen postmodernismiin

Erling Kagge: HILJAISUUS melun ja kiireen keskellä