Sir John Mandevillen ihmeelliset matkat

Olen etsinyt jo jonkin aikaa luettavakseni matkakirjallisuutta vuosisatojen takaa, joka a) ei ole tylsä b) siitä saa näyn ajan maailmankuvasta (siis maailman) vuosisatojen taakse ja c) maailmankuvassa on fantastisia elementtejä nykylukijan silmin. Löysin etsimäni: sir John Mandevillen Ihmeelliset matkat. Se on matkakertomus Pyhään maahan ja sen yli. En kyllä ole vielä ihan varma, että kuinka tosissaan ”John Mandeville” on tätä kirjoittanut. Kirja on paikoin hyvin hauska ja erinomaisen mielikuvituksellinen kuvailuissaan maista Euroopan rajojen yli. En voi koskaan tietää. Toki asiantuntijat, jotka ovat perehtyneet tämän tyyppiseen kirjallisuuteen varmasti osaavat sanoa oliko tämän matkakertomuksen kirjoittaja tosissaan, mutta minä en. Kenties oli, kenties ei, mutta olen iloinen, että sir John Mandevillen Ihmeelliset matkat on säilynyt jälkipolville vuosisatojen jälkeen.

Kirja on julkaistu 1300-luvun loppupuolella aikana, jolloin Amerikkaa ei ollut vielä löydetty, mutta Marco Polo oli käynyt Kiinassa (mongolihallitsijan vallan alla) kulkien Silkkitietä pitkin. John Mandevillen esittelemät maat ja kulttuurit ovat osittain samoja kuin mitä Polo on kohdannut. En ole vielä lukenut Polon matkakertomusta, joten en tiedä minkälainen se on sisällöltään. Mandevillestä voin kuitenkin kertoa, että mukana on melko paljon ihmeellisyyksiä ja kirjaa lukiessa tuntui kuin Mandeville olisi kuvannut jotakin rinnakkaista todellisuutta ja maailmaa kartan ulkopuolella. Onko kirja pelkästään Mandevillen mielikuvituksen tuotetta?

Matkakertomuksen kääntänyt Asmo Koste arvioi, että Mandeville on kulkenut Euroopan rajojen ulkopuolelle, mutta olisi kristittynä pyhiinvaeltajana päässyt ainoastaan Pyhälle maalle. Näin ollen sinne saakka hän on pysynyt vielä ”kohtuullisen totuudenmukaisissa kuvauksissa” (lainaus Suomentajan alkulauseesta), mutta siitä eteenpäin kuvaukset muuttuvat yhä kummallisemmiksi ja fantastisemmiksi. On siis realistista epäillä, että Mandeville ei koskaan ole vieraillut maissa Pyhän maan tuolla puolen vaan on saanut sisältönsä kenties omasta mielikuvituksestaan ja muista lähteistä. Näiden lähteiden joukossa ei tutkijoiden mukaan kuitenkaan ole Marco Polon matkakertomukset.

Koste kertoo, että Mandevillen lähteiksi tutkijat ovat osoittaneet joukon eri munkkien tekstejä ja yhden armenialaisen prinssin. Heidän lähteistään ei ole tietoa. Koste tulkitsee, että Mandevillen teksti on toisin sanoen kopioita muilta kirjoittajilta, osittain epäonnistuneiden käännöksien tulosta ja sellaisenaan täynnä ”sekoittavia väärinymmärryksiä ja hämäryyksiä, jotka kieltämättä lisäävät kirjan viehättävyyttä nykylukijan mielessä”. (ibid). Kun tekstin syntyprosessi on tämän kaltainen, ei ole yllättävää, että faktoja katoaa matkan varrelta ja tilalle on tullut Mandevilleltä tai hänen lähteiltään aimo annos mielikuvituksellista sisältöä. Itse ajattelen myös, että joukossa on aineksia myyteistä, jotka on kerrottu Mandevillelle tai hänen lähteilleen faktoina. Ihmeellisiin matkoihin on kenties tallentunut vuosisatoja ja -tuhansia vanhaa mytologista ainesta, joka on siirtynyt aluekohtaisesti sukupolvelta toiselle kunnes joku utelias eurooppalainen on tullut paikalle kirjaamaan niitä ylös. En kuitenkaan tiedä kuinka mielekästä on vatvoa sen äärellä, mikä on ”totta” Mandevillen tekstissä. Historiaa ovat kirjoittaneet voittajat, faktoja on aina muokattu sovittaessa niitä kertojan omiin intentioihin ja niin edelleen. Ja kuten tiedetään, niin Mandevillen elinaikana ei todellakaan tehty samanlaista eroa faktan ja fiktion välillä, mitä teemme tänä päivänä.

Myös itse John Mandevillen henkilöllisyys on hämärän peitossa. Matkakertomus on useiden arvioiden mukaan kirjoitettu alunperin ranskaksi, mikä voisi viitata siihen, että kirjoittaja on ollut ranskalainen. (sivuhuomatus: Mandeville kertoo itse, että: ”olen saattanut tämän kirjan latinasta ranskan kielelle ja kääntänyt sen uudelleen ranskasta englantiin, jotta jokainen ihminen kansakunnassani sen ymmärtäisi”. s.11.  Koste kuitenkin arvioi, että latinannos on tehty ranskasta). Teksti on ilmeisesti tullut tunnetummaksi englanniksi ja sen kertoja lähtee liikkeelle pyhiinvaellusmatkalleen Britteinsaarilta, joten kirjoittajan on ajateltu aikoinaan olevan englantilainen. Jos Mandeville oli ranskalainen, niin silloin minua viehättää ajatusleikki siitä, että ”mande” tulee lähelle ranskan sanaa monde, joka tarkoittaa mm. maailmaa tai maailmankaikkeutta.

Toisaalta oma harrastajahistoriallinen ajatusaihioni ohjaa myös ajattelemaan, että kirjan on voinut kirjoittaa myös (oppinut ja hovin liepeillä oleva) englantilainen, joka on osannut ranskaa ottaen huomioon, että Englannilla ja Ranskalla on suhteellisen tiivis yhteinen historia. Ranska toimi pitkään Englannin hovin kielenä kunnes englanti syrjäytti sen 1300-luvun aikana. Voi olla, että Mandeville oli englantilainen, voi olla, että ranskalainen. On myös kolmas vaihtoehto. Asmo Koste kertoo kirjaa taustoittavassa luvussa niin ikään, että tutkijat ovat epäilleet ettei John Mandevilleä ole edes ollut olemassa. Syystä tai toisesta matkakertomuksen kirjoittaja on halunnut jäädä tuntemattomaksi. Toki tuohon aikaan pseudo- ja anonyymit kirjailijat eivät olleet kovin poikkeava kirjallinen ilmiö ja tekstien omistajuus (tekijänoikeudet) puolestaan olivat.

Luin Mandevillen matkoja ajankuvallisena kertomuksena maista, maantieteestä ja kulttuureista tunnetun Euroopan rajojen ulkopuolella. Mandeville kulkee kuvauksissaan yhä kauemmaksi itään ja mitä kauemmaksi Euroopasta päästään, sitä kummallisemmaksi hänen kuvauksensa menevät. Pyhä maa on kuvattu paikoin hyvin yksityiskohtaisesti yksittäisine pyhiinvaelluskohteineen, mutta mitä etäämmäksi tunnettu maailma jää, sitä fantastisempia ovat ihmiset, kasvit, eläimistö ja kulttuurit (ihmisen järjestäytynyt elämä). Pyhiinvaelluskohteet ovat usein Raamatusta tuttuja ja pyhien ihmisten (eli pyhimysten) toiminnallaan ja olemassaolollaan merkitsemiä paikkoja. Kirjaa lukiessa saa vaikutelman, että Jerusalemissa ja sen lähimailla on kaikkialla paikkoja, joissa ihmeitä on tapahtunut ja joissa Jeesus ja muut raamatulliset henkilöt ovat tehneet jotakin merkittävää.

Kirjassa on kristillinen pohjasävy (ritarin pyhiinvaellus), joten pyhiinvaellusluonteen korostuneisuus matkakertomuksessa kuuluu asiaan. Nykylukija tietää, että kirjaa ei voi pitää minkäänlaisena geografisena ja kulttuuriantropologisena esityksenä, mutta onko se ollut sitä omana aikanaan on kiinnostava ajatus. Vaikuttaisi nimittäin siltä kuin Mandeville olisi halunnut kirjoittaa kaiken mahdollisen ylös vieraista kulttuureista jonkinlaiseen systemaattiseen alue alueelta kuvailevaan esitykseen. Kiinnostavaa on myös, että kirjassa on melko modernilta haiskahtava asenne muihin kulttuureihin. Kirjoittajan uteliaisuudessa muita kulttuureja kohtaan on nykytermein sanottuna uskontodialogin tai kulttuurirelativismin tuntu. Mandeville vaikuttaa olevan vilpittömän kiinnostunut muista kulttuureista ja melko usein niiden omista lähtökohdista käsin.

Matkakertomusten alku- ja lopetusluvuissa on kuitenkin reippaan puoleista kristillistä hengennostatusta, joilla teilataan kirjan varsinaisen matkakertomusosion avoimempi uteliaisuus. Lopetuskappaletta tutkijat pitävät myöhempänä ns. paavillisena lisäyksenä, joka on tullut kirjaan kun se on käännetty ranskasta englanniksi noin vuonna 1400. Paavillisella lisäyksellä haettiin tuohon aikaan totuudellista uskottavuutta ja hyväksyntää julkaistaville teksteille. Totuudella on todennäköisesti tarkoitettu sitä, mitä kirkko opettaa. (Ja ihan vain sivuhuomautuksena: kiinnostavaa on, että 1300-luvulla paavinistuin oli muutaman vuosikymmenen Avignonissa Etelä-Ranskassa.) 

Kristillisestä sävystään huolimatta matkakertomuksen kirjoittaja ei suoraan tuomitse kaikkia esittelemiään muita kansoja. Vaikuttaa jopa siltä, että joitakin kansoja (tai niiden hallitsijoita) Mandeville ihailee. Nämä tuntuni mukaan liittyvät Kiinaan ja Intiaan. Lisäksi Pyhä maa ei ole ainoa paikka maailmassa, jossa on pyhiä paikkoja ja joissa ihmeitä tapahtuu. Mitä ihmeellisempiä ja vaikutuksiltaan voimakkaimpia esineitä (mm. jalokiviä, helmiä) on myös Pyhän maan ulkopuolella, vaikka ne eivät ole kristillisiä reliikkejä kuten Jeesuksen ristin palasia tai pyhien ihmisten ruumiinkappaleita. Ja mikä kenties yllätti minut lukijana, oli Mandevillen luottamus siihen, että maapallo on pyöreä – pari vuosisataa ennen Kopernikusta. Kopernikus toki ei ollut ensimmäinen, joka uskoi maapallon pyöreyteen.

Mandevillen ihmeelliset matkat kuitenkin osoittaa ajankuvallisuutensa ja sen varjopuolet kirjan sivuilla. Saraseenit saavat Mandevilleltä jonkinlaista ihailua osakseen ja heidän kanssaan voi tehdä jonkinlaista yhteistyötä, mutta juutalaiset ovat kaiken pahan alku ja juuri. Mandeville oli oman aikansa kristittyjen esittämän vihollispropagandan vastaanottaja ja nämä osat matkakertomuksesta eivät naurata vaan ovat nykylukijan silmin kiusallista luettavaa. Matkakertomusten esipuheessa Mandeville uskoo myös, että Pyhä maa (Jerusalem, Israel) on valloitettavissa takaisin ”vääräuskoisilta” (ts. islaminuskoisilta) ja tämä on hänelle kristittyjen tehtävä. Näissä jaksoissa uhoaa edellisen vuosisadan ristiretkien henki, joita tehtiin Jerusalemiin useita kertoja erityisesti 1200-luvulla.

Sir Mandevillen ihmeelliset matkat ovat pääosin tahattoman hauskaa luettavaa. Samanaikaisesti niissä kiehtoo kirjoittajan matkakuvaukset, jotka ovat paikoin hyvin fantastisia ja joiltakin osin myös kirjoittajan tarkkanäköisyys. Vaikka kirjassa on mukana vahvaa kristillistä hengennostatusta, niin Mandeville tekee myös kriittisiä huomioita eurooppalaisista, kyseenalaistaa joidenkin kristillisten pyhiinvaelluskohteiden aitouden ja tuntuu olevan kallellaan tieteelliseen maailmankuvaan tai ainakin erilaisten ilmiöiden systemaattiseen esittämiseen ja selittämiseen niiltä osin kuin tietoa on (ja täyttää aukot fantasialla).

Lopuksi joitakin lainauksia kirjasta. Kirjan on suomentanut Aimo Koste.

”Egyptin autiomaassa oli kunnioitettava mies, pyhä erakko, joka tapasi siellä hirviön (hirviöllä tarkoitetaan jotakin, joka on epämuodostunut vastoin ihmisen, eläimen tai mitään muutakaan muotoa). Pyhän erakon tavannut hirviö oli kuin ihminen, jolla oli kaksi sarvea otsallaan. Sillä oli ihmisen ruumis napaan saakka ja siitä alaspäin kuin vuohen. Erakko kysyi mikä hän oli. Hirviö vastasi, että hän oli kuolettava olento, sellaisena kuin Jumala oli hänet luonut ja hän asui noissa autiomaissa hankkien ravintoaan. Ja hän anoi erakkoa rukoilemaan puolestaan Jumalaa, joka tuli taivaasta pelastamaan ihmiskunnan, oli syntynyt neitsyestä, kärsi kärsimyksensä ja kuoleman (kuten hyvin tiedämme) ja jonka kautta elämme ja olemme. Hirviön kaksisarvinen pää on yhä ihmeenä Aleksandriassa.” (s. 42)

”Saarella on myös Etna-vuori, jota kutsutaan (Gybelle) – vuoreksi, joka on yhä toimiva tulivuori. Vuorella on seitsemän palavaa paikkaa, jotka heittävät ulos erilaisia liekkejä ja värejä. Noiden liekkien muutoksista tuon maan ihmiset tietävät milloin on tulossa niukat tai hyvät ajat, kuumaa tai kylmää, kosteaa tai kuivaa ja kaikin tavoin miten minäkin aikana pitää toimia. Italiasta tulivuorelle on vain kaksikymmentäviisi mailia. Väitetään, että tulivuoret olisivat reittejä helvettiin.” (s. 48)

”Satakaksikymmentä askelta tuosta temppelistä itään, kaupungin kulmauksessa on Herramme kylpylä, johon veden oli tapana tulla Paratiisista ja tulee vieläkin. Sen vierellä on Neitsyt Marian vuode. Aivan lähellä on Pyhän Simeonin temppeli ja temppelin pohjoispuolella pylväskäytävän ulkopuolella upea Pyhän Annan, Neitsyt Marian äidin, kirkko. Siellä Neitsyt Maria tuli raskaaksi ja sen edessä suuri puu, joka alkoi kasvaa samana yönä. Kaksikymmentäkaksi porrasta kirkon alla lepää Joakim, Neitsyt Marian isä, hienossa kivihaudassa ja hänen vierellään lepäsi joskus Pyhä Anna, hänen vaimonsa, mutta pyhä Helene siirsi hänet Konstantinopoliin. Kirkossa on vesisäiliön tapainen kaivo, jota kutsutaan nimellä Probatica piscina. Sinne on viisi sisäänkäyntiä. Taivaan enkeleillä oli tapana laskeutua taivaasta ja kylpeä tuossa kaivossa. Ensimmäinen ihminen, joka kylpi vesien puhdistuttua, parani kaikista vaivoistaan. Siellä Herramme paransi kolmekymmentäkahdeksan vuotta halvauksesta kärsineen miehen, jolle Herramme sanoi, Tolle grabatum tuum et ambula, mikä merkitsee: ”Ota vuoteesi ja käy”. Ja vieressä on Pilatuksen talo.” (s. 71)

”Athanasios oli suuri jumaluusoppinut. Koska hän saarnasi ja puhui niin syvästi jumaluudesta ja kolminaisuudesta, paaville Roomaan valitettiin hänen olevan vääräoppinen. Paavi antoi ottaa hänet kiinni ja panna vankilaan. Vankilassa ollessaan hän kirjoitti tuon uskontunnustuksen ja lähetti sen paaville sanoen, että jos hän oli vääräoppinen, niin sitten se oli vääräoppisuutta, koska se oli hänen uskonsa. Kun paavi näki sen ja oli tutkinut, että se oli täydellinen, hyvä ja totisesti uskomme mukainen, paavi vapautti hänet vankilasta ja määräsi uskontunnustuksen lausuttavaksi joka päivä ensimmäisessä runkoushetkessä. Niin hyvänä miehenä hän Athanasiosta piti. Mutta Athanasios ei enää koskaan mennyt hiippakuntaansa takaisin, koska he olivat syyttäneet häntä vääräoppiseksi.” (s. 113)

Mandeville kertoo Intian saarista (kyllä: saarista)

”Tuon maan väellä on erilainen uskonto. Jotkut heistä palvoo aurinkoa, toiset kuuta, jotkut tulta, puita, käärmeitä tai ensimmäistä asiaa jonka kohtaavat huomenissa. Jotkut palvovat jumalkuvia ja jotkut epäjumalia, joiden välillä on suuri ero. Jumalkuvat ovat kuvia, jotka muistuttavat miehiä, naisia, aurinkoa, kuuta, eläintä tai muuta suotuisaa asiaa. Epäjumalat ovat kuvia, jotka on tehty ihmisen pahasta tahdosta ja joita ei voida löytää suotuisten asioiden joukosta, kuten kuva, jolla on neljä päätä, yksi ihmiset, toinen hevosen tai härän tai jonkun muun eläimen, jollaista jota kukaan ei ole nähnyt suotuisasti esitettynä.” (127, sanatarkka lainaus)

”Vuoren juurella on kirkas ja upea lähde, joka tuoksuu kaikille mausteille. Se vaihtaa monipuolista tuoksuaan tunneittain. Mikäli juo tuon kaivon vettä kolme kertaa, paranee kaikista vaivoistaan. Ne, jotka asuvat siellä ja ovat juoneet lähteestä usein, eivät ole koskaan sairastuneet ja näyttävät ikuisesti nuorilta. Olen itse juonut siitä kolme tai neljä kertaa ja uskoakseni voin paremmin. Sitä kutsutaan nuoruuden lähteeksi, koska ne, jotka juovat siitä usein, vaikuttavat aina nuorilta, eivätkä sairastu: väitetään, että tuo lähde tulee Paratiisista ja on siksi niin voimistava. (s. 130)

Sumatran hujakoilla Mandeville havannoi:

”Siinä maassa ei, eikä maissa siitä eteenpäin, voi nähdä Pohjantähteä, jota kutsutaan Meren tähdeksi. Se on liikkumaton ja pohjoisessa, joten me kutsumme sitä Johtotähdeksi. Mutta siellä näkyy etelässä toinen, vastainen tähti, jota kutsutaan nimellä Antartic. Samoin kuin merimiehet täällä ohjaavat Johtotähden mukaan, samoin siellä eteläisen tähden mukaan, joka ei näy meille. Eikä se meistä pohjoiseen oleva tähti, jota kutsumme Johtotähdeksi, näy heille. Tästä syystä voimme päätellä, että maa ja meri on muodoltaan pyöreä, koska se on osa taivaankantta, joka näkyy yhdessä maassa, eikä näy toisessa. Kokeilemalla ja taitavan älyn johdattamana pystytään helposti todistamaan, että mikäli maailmaa tutkiville laivoille löydetään väyliä, ihminen voi purjehtia maailman ympäri ja alta ja yltä.” (s. 138)

”Vaikka on mahdollista näin kiertää maa, kuitenkin tuhannesta ihmisestä joku voi olla palaamatta maahansa. Maan ja meren suuruudesta johtuen voidaan kulkea tuhansia ja tuhansia eri reittejä, eikä kukaan pysty suuntaamaan suoraan niille alueille mistä on lähtenyt, ellei se ole uhkarohkea sattuma tai Jumalan armoa. Maa on todella laaja ja todella suuri, sen ympärysmitta, ylhäältä ja alhaalta, on vanhojen viisaiden astronomien mukaan 20425 mailia, ja heidän väitettään en voi todistaa vääräksi. Mutta minusta vaikuttaa omassa pienessä mielessäni, kaikella kunnioituksella, että se on enemmän.” (s. 141)

”Saaren kuningas on suuri ja mahtava hallitsija ja hän hallitsee viittäkymmentäviittä suurta saarta, jotka maksavat hänelle veroa. Jokaisella saarella on kruunattu kuningas, joka on tuon yhden kuninkaan alamainen. Noilla saarilla on monenlaista väkeä. Yhdellä saarista väki on todella pitkiä, kuin jättiläisiä. Heitä on hirvittävä katsoa. Heillä ei ole kuin yksi silmä, joka on keskellä otsaa. He syövät vain raakaa lihaa ja raakaa kalaa. Ja toisella saarella etelän suunnassa asuu lyhyttä väkeä ja kirottua siten, että heillä ei ole päitä. Heidän silmänsä ovat olkapäissään ja suu rinnassa. Eräällä saarella on väkeä, jonka naama on lättänä, täysin paljas ilman nenää tai suuta. Heillä on kaksi pientä pyöreää reikää silmien tilalla ja suu on myös pieni, vailla huulia. Ja yhdellä saarella väen muoto vääristynyt siten, että alahuuli on niin suuri, että nukkuessaan auringossa he peittävät koko naaman tuolla huulella. — Eräällä saarella on väkeä, joka on sekä miehiä että naisia. Heillä on nänni vain toisella puolen. Ja heillä sekä miehen että naisen sukuelimet ja he käyttävät kumpia haluavat, välillä toisia ja välillä toisia. He saavat lapsen, kun käyttävät miehen välinettä ja kantavat lapsen, kun käyttävät naisen välinettä. — ” (s. 154)

*

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

John Mandeville: Sir John Mandevillen ihmeelliset matkat

1300-luvun loppupuolelta

suom. Asko Koste

2013 Savukeidas

Kirjan kuvat ja kansi: en löytänyt painoksesta tietoja

229 sivua

*

kirja omasta kotikirjastosta (ts. omasta hyllystä)

*

Lisää lukemista blogista:

Markku Paasonen: Suurenmoinen huviretki

3x uskonto: raamatuntutkimusta, uskontodialogia ja pyhiä juutalaisia kirjoituksia (Talmud)

Voltaire: Seitsemän filosofista tarinaa

 

 

Mainokset

Heikki Kännö: Sömnö

Seuraava teksti on todellinen keskustelu kirjan sisällöstä. Keskustelu käytiin keväällä 2019 sähköpostitse, mikä oli vähän hölmöä, koska henkilöt asuvat samassa taloudessa. Toisaalta: kirjoittamalla keskustelusisällöt ovat säilyneet.

Heidi:

Satumme joskus lukemaan saman kirjan lyhyen ajan sisällä. Näin kävi viimeksi Heikki Kännön Runeberg-palkitun Sömnö:n osalta. Keskustelimme kirjasta pari viikkoa sitten ja siitä sain idean, josko kävisimme keskustelua kirjan lukemisen herättämistä ajatuksista näin ”kirjallisesti”. Vaikutti siltä, että lähestyimme kirjaa osittain eri näkökulmista, mutta ei täysin vastakohtaisesti.

Luin Sömnön loppuun pari viikkoa sitten (21.2.2019). Koin lukeneeni viihdyttävän, satiirisen ja eepoksellisen tiiliskiviromaanin miestaiteilijamyytistä ja faustmyytistä. Sömnö oli minulle myös sukukronikka, jossa useamman sukupolven osalta seurattiin joitakin eurooppalaisittain merkittäviä historiallisia jaksoja kuten Afrikan varhaista kolonisaatiota, tieteen kehitystä ja toista maailmansotaa. Ensisijaisesti kirja keskittyi mielestäni sen keskushenkilöön, eksentriseen kuvataiteilijaan ja esoteristiin Werner H. Bergeriin. Luimmeko saman kirjan?

Jonas:

Omasta lukukokemuksesta Sömnön parissa on vierähtänyt kuukauden päivät. Yksityiskohdat ehtivät haalentua mutta kokonaiskuva kirkastua.

Itselleni sukukronikan keskushenkilö Werner H. Berger jäi etäiseksi, jopa myyttiseksi hahmoksi. Tuntui siltä, että hän hautautui suvun historian alle. Keskushenkilöä lähimmäksi kirjassa itselleni tuli hänen eksentrinen isoisänsä Samuel Berger, joka tarinassa vaikuttaa olevan jonkinlainen Forrest Gump-tyyppinen hahmo, jolle asioita vain tapahtuu ja hän vain sattuu olemaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Häntä eteenpäin puskevana voimana olivat tarinan veijarihuijariyrittäjäkeksijähörhö Jacques-Louis Lenoir sekä Samuelin mystistäkin mystisempi vaimo ja Wernerin isoäiti Lucrèce Doré.

Sömnö on itselleni satiiri miestaiteilijamyytistä sekä ylipäätään vauraudessa kylpevästä, valkoisesta maskuliinisesta mieskuvasta, jonka antiteesi Samuel mielestäni kertomuksessa on. Miehet tarinassa kuvataan perinteisten roolien ja toimijuuden kautta ja järjestäen jokainen murtuu omaan perinteiseen maskuliinisuuteensa. Suku on varakas ja kaikki vaikuttaa kulkevan omalla painollaan kohti haluttuja tavoitteita, mutta mies toisensa jälkeen tuhoutuu ja on riekaleina. Lenoirin hahmo on näistä ehkä konkreettisin esimerkki, samoin Wernerin isä.

Jatkoa edelliseen…

Jäin pohtimaan miksi itse Werner jäi itselleni etäiseksi. En tiedä oliko se kirjailijan intentio, mutta Wernerin suvun historia ja hänen läheisensä elämäntarinat olivat itsessään niin laajoja ja tapahtumarikkaita, että hän itse oikeastaan kutistui sukunsa alle.

Miltä kirjan henkilöhahmojen suhde toisiinsa vaikutti sinusta? Entä miten kertomuksen rakenne mielestäsi palveli Wernerin tarinan kertomisessa? Oliko se johdonmukainen ja onnistunut?

Heidi:

Hyviä kysymyksiä! Werner oli minulle tosiaan keskushenkilö koko tarinassa ja häneen mielestäni huipentui Bergerin suvun edesottamukset, outoudet, pioneerihenki ja niin edelleen. Palaan myöhemmin tuohon miestaiteilijamyyttiin, johon sinäkin viittasit ja mielestäni kiinnostavasti analysoit sitä.

Minulle kirjan henkilögalleria oli laaja ja koin ilmeisesti tarvetta keskittyä vain yhteen hahmoon ja minulle se oli Werner. Kirja muistaakseni alkoi hänestä, kun elämäkertakirjuri Isak halusi kirjoittaa ”rehellisen” ja laajemman kuvan (ihailemastaan?) taiteilijasta. Ja kirja päättyi niin ikään Werneriin hänen okkultistisissa menoissa nostattaessa itseään ajan yli Dorian Grayn ja Faustin tunnelmissa soundtrackinä Richard Wagnerin Ring-tetralogia. Samuelin tarina sijoittui vahvimmin minulle kirjan alkupuoleen, joka oli mielestäni juonellisesti tai kerronnallisesti eheämpi jakso kuin Wernerin elämän kuvaus. Kenties tästä syystä Wernerin tarina paikoin minullakin hukkui sukunsa saagaan ja toisaalta oli osa sitä. Ja kyllä isoisän (Samuel) ja Wernerin tarinat limittyivät ja kohtasivat toisensa useasti eli eivät olleet täysin erilliset toisistaan ja miksi olisivat olleet. Esimerkiksi huikean hilpeässä ”länsimaista (post)modernia ja robertwilsonmaista taideoopperaa Afrikkaan” – taideprojektissa oli kaikuja Bergerin suvun menneisyydenlinkeistä Afrikkaan.

Ja huikeista sukusaagakoukeiroistaan huolimatta Sömnö avautui minulle ensisijaisesti miestaiteilijamyytin kuvauksena. Miestaiteilijamyytti teki kirjasta satiirisen, eikä pelkästään viihdyttävän vauhdikkaan sukueepoksen. Satiirisuus nousi pinnalle esimerkiksi edellä mainitsemassa oopperaproduktiossa. Valkoinen länsimainen mies vie Taidetta poikkitaiteellisen massiivisen oopperaproduktion muodossa Afrikkaan epästabiiliin maahan. Oopperan keskushenkilö on hän itse ja produktion taiteellinen kunnianhimo ja tyyli ovat hyvin länsimaisia ja länsimaisen taidekehyksensä sisällä kaiken lisäksi vielä hyvin elitistinen. Ei viihdettä massoille vaan vaativaa kamaa.

Wernerin eksentrinen elämäntapa, eristyineisyys ja esoteeriset vibat lisäsivät myös taiteilijamyyttiä. Ja vaikutti myös siltä, että naisen rooli on toimia astiana miehen fantasialle kuolemattomuudesta. Miestaiteilijan rinnalla naispuoliso helposti jää hyväksikäytettäväksi statistiksi, kun ”tositaiteilija” luo Taidetta, vaikka se olisikin erittäin arvostettua ja poikkeuksellisen (!) lahjakkuuden mahdollistamaa. Muistan kirjasta kyllä pätkän, jossa Wernerin runoilijavaimo kommentoi jotenkin sarkastisesti tai lakonisesti, että miestaiteilijoiden vaimot jäävät usein jonkinlaiseen altavastaajan rooliin taiteilijaelämäkerroissa, joten en voi ottaa krediittiä tuosta vaimon jäämisestä varjoon, kun se oli kirjaan myös kirjoitettu sisälle.

Werner kuvataan kirjassa poikkeusyksilönä, joka tekee mitä huvittaa ja hänellä on siihen asema, valta, varallisuutta ja muita resursseja. Hän vaikutti keräilevän seksuaalisia valloituksia taiteensa välineiksi ja toinen puoli hänen seksuaalista toimintaansa olivat (hyvin) nuoret ja hänelle eksoottiset naiset. Wernerin hahmo pääosin ärsytti minua ja siksi kenties otin hänen tarinaansa komediallisen tai satiirisen lukuetäisyyden tai luennan. En ole varma, onko tämä ollut kirjailijan intentio. Mutta viitteitä tästä mielestäni oli kirjan yleisessä miestaiteilijakuvauksessa ja mainitsemassani oopperaspektaakkelissa. Lisäksi kirjassa oli muutama herkullinen kohta, joka olisi toiminut erinomaisena Ingmar Bergman -elokuvan käsikirjoituksena ja hänen etäisenä elämänkertakuvauksena. Esimerkiksi yhdessä saaressa-olo-jaksossa yläluokkainen ja yhteiskunnan intellektuelli kerma ”sekoilee” ihmissuhteissaan rajatussa tilassa ja ajassa. Tuossa jaksossa juonen ja henkilöhahmojen lisäksi myös kuvakulmat (tai cinematografia) ja elokuvaleikkaus oli hyvin ingmarbergmanilainen. Itse asiassa nyt tuli mieleeni, että voisiko Wernerissä olla mukana ripauksia Ingmar Bergmania, jolla oli myös saari (Färö)? Ja kuitenkin: Werner on fiktiivinen hahmo ja sellaisena ihan omassa luokassaan eli en vetäisi heidän välilleen yhtäläisyysmerkkejä, en edes noin-merkkiä (yhtäläisyysmerkki kaariviivoilla).

Oliko kirja mielestäsi hauska? Tai mitä ajattelit sen uskonnollisesta puolesta kuten esoteriasta ja okkultismista? Tai missä kirja oli mielestäsi erityisen ansiokas? Oliko Werner mielestäni traaginen tai tragikoominen hahmo?

Jonas:

Hyviä näkökulmia.

Satiirisuus miestaiteilijamyyttiä ja laajemmin koko valkoista varakasta miesvaikuttajaa kohtaan tuli mielestäni myös elämäkerturi Isak Severinin paikoin erittäin lakonisen ja rutikuivan humoristisen asenteen ja kertojasävyn kautta, joka hänellä on ei vain Werneriä vaan koko tämän rikasta sukua kohtaan.

Kirjan esiteeristeosofismystisen puolen koin myös jossain määrin koomisena elementtinä kertomuksessa siltä osin, kun se liittyi Werneriin. Se ampui mielestäni niin yli, etten osannut suhtautua siihen kovinkaan vakavasti. Varsinkin tämä Wernerin itselääkintä sekä sielunrakennustouhu sekä Isakin suhtautuminen tähän puoleen edesauttoivat sitä, että omassa lukukokemuksessani en osannut ottaa niitä vakavasti. Sen sijaan mielenkiintoista oli, että Wernerin isoäidin kohdalla mielestäni sävy ja ilmaisu hänen kohdatessaan vanhan afrikkalaisen poppamiestietäjän sekä tämän kertomus vanhasta myytistä oli selvemmin vakavahenkistä ja minulle myös yksi onnistunein osa kirjassa.

Isak kertojaäänenä oli minulle yksi onnistunein osa kirjaa. Mitä syvemmälle Werneriä ja tämän sukusaagaa Isak meni, sitä sarkastisemmaksi sävy ja asenne muuttui. Pidin Samuelin ja Lucrècen tarinasta, joka oli mielestäni tasapainoisin osa kirjaa. Heissä kummassakin on jonkinlaista viattomuutta ja puhtautta. Kännö mielestäni varsin onnistuneesti heittää tähän keittoon hurjan määrän kulttuurisia ja taiteellisia aineksia/viittauksia mielestäni pilke silmäkulmassa tehden tarinasta viihtyisän mutta ei liian kepeää.

Vaikka kyseessä on suht’ kepeää fiktiota on kuitenkin itselleni kertomuksen viesti selvä: varakkaan valkoisen hörhömiehen valinnoista kärsivät poikkeuksetta heidän läheisensä, erityisesti naiset. Werner ei mielestäni ole traaginen eikä oikeastaan loppujen lopuksi koominenkaan hahmo, vaan itsekeskeinen, onnekas, tissutteleva kemikaalihörhö ja egotistinen mulkku, jolta Isak kerros kerrokselta pyrkii riisumaan kaiken suurmiessuuritaiteilijavisionääri-fasadin tämän ympärillä olevien läheisten ihmisten kautta. Wernerille kaikki muut ovat vain välineitä tai hyödykkeitä hänen omien ambitioidensa saavuttamiseksi. Traagisia hahmoja olivat kaikki hänen kanssaan tekemisissä olleet ihmiset, jotka toimivat jonkinlaisina peileinä kaikelle mikä Wernerissä on mätää ja alhaista.

Heidi:

Tämä on kiinnostavaa, että koit Isak Severinin hahmon kommentoimassa Werneriä ja koit hänen ”katseensa” Werneriin satiirisena tai ironisena. Minulle ei kirjan sivuilta välittynyt tämä tuntu vaan luin Isakin hahmoon sisälle sen, että hän ihaili Werneriä. Tämän vuoksi olin lukemisen jälkeen jonkinlaisessa ”närästyksen tilassa”, koska olisin niin halunnut Isakin ottavan enemmän etäisyyttä elämäkertakohteeseensa ja suhtautuvan häneen kriittisemmin. Kenties minulta lukijana meni Isakin asennesävyt ohi.

Minulle onnistunein osa kirjaa olivat Wernerin egoistisen toiminnan kuvaukset, kaikenmoiset sählingit esoteerisissä sfääreissä ja opeissa. Allekirjoitan kyllä myös sen, että kirjan alkupuoli eli Samuelin ja Lucrèsen elämien kuvaus oli ehein kerronnallisesti ja siinä mielessä hyvin onnistunut. Kenties Sömnön kiinnostavuus romaanina on myös sen laajuus, joka mahdollistaa erilaiset kerronnat ja henkilökuvat.

Lisäys 8.7.2019

Heidi:

Tästä lyhyestä ajatuksenvaihdoista on kuulunut muutama kuukausi. Tuleeko mieleesi vielä jotakin kirjasta? Minulla ei oikeastaan ole muuta lisättävää kuin se, että Sömnö on taitava kokonaisuus ja poikkeava siitä, mitä Suomessa on viime vuosina julkaistu. Kirjan paksuus ei minua huolestuttanut ja pidän siitä, että tiiliskiviä kirjoitetaan edelleen myös romaanitaiteen puolella eikä vain ns. viihteellisessä kirjallisuudessa. Usein tiiliskiviromaanit kaipaavat juuri toimivia tarinoita ja kiinnostavia henkilöhahmoja, että ne jaksaa lukea.

Jonas:

Sömnö on itselleni Mikhail Bulgakovin teoksen Saatana saapuu Moskovaan kotimainen vastine, positiivisesti. Niissä on molemmissa samanlainen henki. Molemmilla kirjailijoilla on kyky mennä pienistä detaljeista huikeisiin sfääreihin, luoda ajan- ja paikan ylittäviä tiloja sekä kuvata niin ihmisen raadollisuus kuin kauneuskin. Molemmat ovat kepeitä mutta syvempiä tasoja löytyy lukijoille, jotka niitä kaipaavat.

Itselleni, joka en ole hirveän syvällisesti perehtynyt kirjallisuuden ja taiteen historiaan, kirja tarjoaa hyvän virikkeen lähteä syventämään tietoa tällä alueella, sillä se populaarikulttuurin näkökulmasta kierrättää klassillisia aineksia hyvin muodostaen kuitenkin oman kokonaisuutensa. Ehdottomasti laittaisin äidinkielenopettajien kirjalistalle lukio-opetukseen.

*

*

Teksti: Heidi Kusmin-Bergenstad ja Jonas Bergenstad

Kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Heikki Kännö: Sömnö

2018 Sammakko

Ulkoasu: Riikka Majanen

550 sivua

*

Kirja kustantajalta – kiitos!

*

Lisää luettavaa blogissa:

Markku Paasonen: Suurenmoinen huviretki

Antonio Tabucchi: Unien unia

Tomi Kontio: Uumen

 

 

Adelaida García Morales: Seireenien hiljaisuus

Opettaja María muuttaa syrjäiseen, hiljaiseen, ajan pysäyttäneeseen kylään vuoriston juurella eteläisessä Espanjassa. Hän ystävystyy Elsan kanssa, joka elää eristäytyneenä. Elsa näkee toistuvasti unia tai muistoja miehestä, jota hän syvästi rakastaa. Nämä unikuvat ovat hänelle todellisempia kuin todellisuus. María kokeilee häneen hypnoosia selvittääkseen Elsan unikuvien alkulähteen. Elsa elää toisessa maailmassa ja ajassa. Yhteys rakastettuun on voimakas fyysiset rajat ja ajan ylittävä kokemus.

Seireenien hiljaisuus on upea ja vaikuttava lukukokemus. Sen tunnelma on yksityinen, läheinen, unenomainen, erikoinen, hiljainen, väljä, intensiivinen, kytevä, sanaton (!), tilava, kauaksi kantava, hypnoottinen ja maaginen. Seireenien hiljaisuus on kirja, jossa tapahtuu suhteellisen vähän tai melko ekonomisesti toiminnan tasolla, koska sen energia löytyy muualta kuin juonesta.

En halua kertoa enempää. Haluan lukea kirjan uudelleen.

Lainaus kirjan alkupuolelta:

”Nukuin majatalossa ensimmäisen yön, ja kun seuraavana päivänä heräsin, päivä oli jo pitkällä, mutta kaikkialla vallitsi sama hiljaisuus kuin aamuyöllä. Lähdin kävelylle, ja tunsin olevani aivan eri paikassa kuin mihin olin edellisenä päivänä saapunut. Kylän mutkittelevia katuja peitti hohtava sumu, ja vuoret olivat kadonneet näkyvistä. Leppeä tuuli työnsi alhaalta laaksosta suunnattoman suurta pilveä. Sumun seasta näkyi maantien molemmin puolin palasia vehreistä, rehevistä pelloista. Palasin kylään ja kuljeskelin sen sokkeloisilla, valkeilla kaduilla. Pilvet etenivät katujen yllä peittäen pian koko kylän. Sakeasta sumusta tuli esiin kasvoja, joiden iho oli kovettunut ja ryppyinen, kuin arkoja naamioita. Niitä kehystivät ovenkarmit tai ikkunat, tai ne liikkuivat ympäriinsä labyrintissa, joka alusta alkaen oli vanginnut minutkin. Nuo lapsenomaisen uteliaat kasvot vastasivat tervehdyksiini katseilla, joissa sekoittui pelko ja toiveikkuus, sydämellisyys ja katkeruus. Kyläläisten katseet saivat minut tuntemaan itseni suuren perheen yksityistä rauhaa horjuttavaksi tunkeilijaksi. Kaukaa katsottuna kylät näyttävät uinuvan aivan hiljaa vuoren rinteellä tai huipulla. Mutta ajan mittaan huomasin, että kun ne lopulta suostuivat puolittain vastahakoisesti ottamaan muukalaisen omakseen, nousee tämän ympärillä melkoinen meteli. Opin ymmärtämään, että paikan näennäinen tyyneys on kaikkea muuta kuin rauhaa. Rajut intohimot liikuttavat täällä ihmisten aluksi niin tasaisilta näyttäviä kohtaloita. Heidän varautuneiden, suorastaan jurojen katseidensa takana väijyy aina vihamielinen epäluulo, sitkeä muisto muinaisesta vihasta tai toivottomasta rakkaudesta joka tuhosi koko elämän…” (s. 8-10, suom. Tarja Roinila)

Adelaida Garcia Moralesin kirjan otsikko viittaa Franz Kafkan novelliin ”Seireenien vaikeneminen”. Kirjassa on muitakin mieltäaskarruttavia intertekstuaalisia viitteitä, mutta Kafka on niistä minulle merkittävin. Oletteko lukeneet tuota Kafkan tekstiä? Aluksi minua vaivasi siinä Kafkan tekemä asiavirhe. Hän kertoo, että Odysseus olisi ollut se, joka sulki korvansa vahalla jottei kuulisi seireenien laulua. Homeros (””) kertoo toisin. Ja kun tekstiä lukee eteenpäin, niin tahallisen tai tahattoman virheen antaa anteeksi. Seireenit eivät laulaneet Odysseukselle vaan olivat vaiti ja Odysseus ei kuullut seireenien vaitioloa. Odysseuksen ja seireenien välinen sanaton kohtaamaton vuorovaikutus ja vetovoima ovat mysteeri tai arvoitus, joka jää vaivaamaan.

*

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Adelaida García Morales: Seireenien hiljaisuus

1985, 1993 Like

Suomennos: Tarja Roinila

Kansi: ei tietoja painoksessa, mutta tunnistin sen: Frederic Leighton: Flaming June (1895)

158 sivua

*

kirja omasta hyllystä

*

Lukuvinkkejä blogista:

2 x Adelaida Garcia Morales: Etelä ja Vampyyrin logiikka

Stina Saari: Änimling

Tiina Rajamäki: Vieras maisema