Eeva Turunen: Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa (jonka lisäksi fenomenologisia pohdintoja kirjojen lukemisesta)

Pidän tarinoista ja kiinnostavista kirjallisista tyypeistä – siis ihmisistä. Tätä enemmän olen kirjoissa kiinnostunut kirjallisista tyyliseikoista, tyylikeinoista tai vain ”muotoseikoista”. Juonen osalta tämä tarkoittaa tarinan tai/ja kirjan teemojen/aiheiden kiinnostavaa kuljettelua. Tämä voi tarkoittaa esimerkiksi liikkeen tai kerronnallisen rytmin kiinnostavuutta ylläpitävää vaihtelua. Keinot ovat monet: milloin pysähdytään, milloin jumitetaan, milloin salataan lukijalta jotakin, milloin johdetaan harhaan kielen keinoin, milloin juostaan maraton, milloin juostaan päin seinää, milloin kuilun reunan yli, milloin lennetään, milloin katsotaan valoon, milloin nähdään vaihtoehtoisia tapoja olla olemassa tai nähdä jokin asia, milloin tarkastellaan maisemaa, milloin yksityiskohtia ihmisen kasvoissa, milloin vaihdetaan ulottuvuutta toiseen, milloin antaudutaan hyville unille, milloin painajaisille, milloin kuljetaan pimeässä, milloin sokkelossa ja niin edelleen. Tasapaksu andante on usein aika tylsä ellei se sitten paisu pitkässä crecendossa joko riitaisaan tenutomaiseen loppusointuun tai ylimaalliseen harmoniseen loppusointuun. Joskus lopetuksesta tekee onnistuneen feidattu diminuendo ulapan tai horisontin viivan tuolle puolen. Nostatuksen tai pisteeksi vaimentumisen lisäksi on kolmas vaihtoehto: pudotus tyhjiöön tai pysähtyminen seinään. Näistä ensimmäinen on minulle palkitsevampi, sillä seinään törmääminen on raivostuttavaa. Joskus näennäisesti tasapaksu tekstimassa toimii, mutta silloin se on taidetta eikä helppoa ennalta-arvattavaa juonen kuljetusta. (jo vain – olen kirjallisuuselitistinen paskiainen lukumakuni puolesta)

Tarinan rakenteen, juonen kuljetuksen kiinnostavuutta suurempi rakkaus minulle on kuitenkin kieli. Rakastan sanoja, sanojen ryhmiä ja kirjainyhdistelmiä sanoissa. Pidän kiehtovana sitä kuinka kirjaimet muodostavat sanoja, sanat lauseita, jotka merkitsevät ajatuksia, tunteita, ideoita ja niin edelleen. Tältä osin eläväksi tekevä runous on keskeisessä roolissa. Runous on rikas kirjallinen kokonaisuus ja sen sisälle mahtuu laaja kirjo erilaista materiaalia. Olen joskus ajatellut, että runous on enemmänkin ajattelun tapa ja olemisen asenne kuin ”vain kirjallisuutta”. Joskus luen mainittavan, että runouden kieli on kaunista, mutta se on vain yksi tyylillinen keino vaikuttaa lukijaansa. Kaunis kieli assosioituu minulle lukuhengen nostatukseksi, lukemisen muusien hellittelyksi ja tunteiden suloista virraksi.

Olen tehnyt itsestäni havainnon lukijana. Aina välillä tulen keskittyneeksi kieleen ja kirjalliseen muotoon jopa siinä määrin, että unohdan mistä kirja kertoo ja ketä siinä on mukana. Henkilöhahmot haihtuvat minulta helposti taka-alalle. Kasvot unohtuvat, kun tutkin mitä kaikkea tapahtuu kasvojen ympärillä ja laajat teemat eivät jää mieleen, jos niitä ei varioida minulle kiinnostavasti. Tämän vuoksi jotkin kirjat eivät ole minua varten – ja miksi edes pitäisi? Lukijoita on monenlaisia arvottamatta meitä toisistamme.

Tämä johdannoksi Eeva Turusen kirjaesikoiseen novellikokoelmaan Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa. Seuraavaksi jotain edellä mainitun kirjan lukukokemuksesta.

*

Eeva Turusen esikoisnovellikokoelma on moniääninen siihen nähden, että siinä on useita henkilöhahmoja, joista jokaisella on oma todellisuus. Neiti U ja muut kirjan henkilöhahmot ovat kirjan äänimassaa, josta on erotettu jokaiseen novelliin oma kertojaääni. Tuon kertojaäänen ympärille on luotu niin vahva tila, että lukijana minusta tuntui siltä kuin olisin henkilöhahmon pään sisällä ja kuuntelisin kai’uttimista hänen usein neuroottiselta ajatusvirralta tuntuvaa puhetta. Voisin kuvailla tätä tilaa myös tunteiden ja ajatusten ilmiantojen ketjuna. Tässä päähenkilöiden pääsisäisessä tilassa minulle ei anneta muiden novelissa esiintyvien henkilöhahmojen näkökulmia tapahtumiin ja asioihin, joita novellit käsittelevät. Tämä teki kirjan tekstin lukemisesta kiehtovaa, mutta ajoittain myös raskasta. Ensinnäkin informaatiotulva oli välillä niin valtaisa, niin ylitsepurkautuva että maanistumisen pysäyttämiseksi kaipasin hiljaista tilaa ja toisekseen ajattelun metronominen nakutus välillä vain hengästytti. Näissä lukuhetkissä koin olevani neiti U:n ja muiden neitioletettujen pään vanki ja se voi olla klaustrofobinen tunne. Kun tekee tällaisen havainnon lukemisen aikana, niin sen voi kääntää positiiviseksi toteamalla, että antaa henkilöhahmojen kuljettaa minua lukijana päänsä sisällä ja voin nauttia matkasta monin tavoin kiehtovana kokemuksena. Ja vähitellen lukukokemustani tuli energisoiva. Jäin koukkuun henkilöhahmojen neuroottisiin mentaalisiin yksityiskohtiin ja ajatusjumituksiin. Ja havahduin ajatukseen, että henkilöhahmojen ajatuksenkulku oli kaikessa vapaudessaan hyvin luonnollista: kuinka moni meistä ajattelee selkeitä lauseita? Kuinka moni ajattelee eheäksi kirjoitetun kertomusten lailla? Ja vähitellen tai ajoittain koin kenties jopa sääliä joitakin henkilöhahmoja kohtaan. He tuntuivat olevan jumissa ajatustensa limbossa eivätkä pääse niistä eteenpäin. (Sääli? Katharsis tuloillaan?)

Turusen esikoiskirja on novellikokoelma, joka poikkeaa virkistävästi juoni edellä etenevästä proosasta. Juoni näissäkin kertomuksissa oli, mutta se oli sidottu niin vahvasti sisäisen kertojan mielenmaisemaan, elämään, asenteisiin, näkökulmiin, että koin enemmän olevani henkilöhahmon ajatusten todistaja. Ja pidin kiinnostavana kuinka tällaisesta tiukaksi ajatusviivaksi ja toisaalta klaustorofobian kanssa flirttailevasta tekstiaineksesta kykenin luomaan taustalle suhteellisen eheitä tarinoita. Kenties tarinoiden tai juonten havainnointi on ihmisten geeneissä siinä määrin, että jopa kaikkea absurdeimmastakin tekstistä tekee mieli löytää juoni?

Kirjan tarinoissa tutustutaan monien henkilöhahmojen mentaaliseen todellisuuteen (jotka joskus tuntuivat jopa yhdeltä samalta henkilöltä kenties ajatuksen juoksutuksen tyylin tähden). Yksi heistä on neiti N lunnien maassa, jossa hänen matkakumppaninsa neiti K on heistä se, joka osaa tai kykenee ottamaan lungisti. Neiti N vaikuttaa neuroottiselta, jolla tarkoitan tässä yhteydessä ylihuolehtivaa, tulevaisuudesta ja etenkin siihen mahdollisista piilotetuista katastrofeista huolestuvaa ihmistyyppiä. Neiti N:n lisäksi jotain vinhasti vinksallaan ja samalla jotakin hyvin inhimillistä rakkauden ja huomatuksi tulemisen kaipuuta on myös siinä naapurin naisessa, joka kirjoittaa isännöitsijälleen talonsa teknisistä oireiluista otsikolla Parahin isännöitsijä.

Novellikokoelma sisältää kuvauksia eri tavoin paineistetuista ihmissuhteita ajoittain äärimmäiseltä tuntuvalla tarkkahavainnoisuudella. Syrjästä (yksinäisyydestä, ulkopuolisuudesta) tehdään intiimejä ja neulamaisen tarkkoja huomioita, jotka rakentuvat kokoelmaksi ajatustulvaa, jolla ei tunnu olevan loppua, mutta jolla on jokin tarkoitus vaikka vain lohkeamana kokonaisuudesta. Kokonaisuudesta, joka ei itselleni ollut kiinnostava vaan kiinnostavampi oli juuri tuo palanen ajatusrynnäkköä.

*

Alla muutamia lainauksia, joista saa kuvan kirjan kielellisestä tyylistä. Ensimmäisessä neiti U käy läpi pojista koostuvaa ihmissuhdehistoriaansa. Kiinnostavaa on, että hän kertoo pojista jonkin vain yksittäisen asian. Pohdin: Miksi? Määritteleekö se jotain keskeistä neiti U:n ihmissuhteesta vai jotain neiti U:sta vai jotain pojista vai mistä se ”kertoo”? Lukija päättää. Minulle poikaluettelo tuntui yksityiskohtien listalta ihmisistä, joiden kanssa neiti U:lla on ilmeisesti ollut parisuhde. Listaus lähestyy lukukokemuksessani absurdia kirjallista keinoa kertoa samalla jotakin kertojaminästä (neiti U), hänen tavastaan hahmottaa ihmiset ja samalla jotain pistemäisiä kuriositeettimaisia huomioita ihmisistä yleisesti. Ja kiinnostavaa sinäänsä, että ainakin alla olevan lainauksen poikiin liittyy yhtenä teemana kehonkuva.

”Yksi pojista kaipasi vaatemyyjältä vakuuttelua siitä, että punaiset housut eivät ole miehillä enää olleet mikään tabu. Ei, eivät ne tabu ole, todellakaan, huomautti myyjä. Niin poika osti housut. Hän sovitti niitä kahdeksasti kotona, ennen kuin rohkeni lähteä katukuvaan punakoipisena.

Seuraava poika opetti työkseen anatomiaa. Hän kantoi salkkua osoittaakseen olevansa jo työelämässä. Kerran katsoin salkkuun. Sisällä oli kahvijäätelön värinen vuori. Poika sanoi Tunnen ihmiskehon tarkalleen. Istuin myöhemmin linoleumilattialla. Erotin linoleumin muovimatosta jo silloin. Kysyin Mitä materiaalia tämä mielestäsi on? Muovimattoa, vastasi poika. En sanonut Siinä kyllä erehdyt. Poika osoitti luitani yksitellen ja nimesi ne. Olin miltei vaikuttunut. Poika sanoi Muutamat entiset tyttöystäväni tahtovat minut takaisin. Vain jotain sanoakseni lausuin Se on ymmärrettävää.

Yksi pojista sanoi En kampaa hiuksiani ensinkään. Hän sanoi En juuri katso peiliin. Kuvastimeen hän oli kirjoittanut kaikenlaista pysyväistussilla. Poika inhosi keittiökaappejaan. Hän otti ovet irti. Hän päällysti ne lahjapaperilla ja kuorrutti kontaktimuovilla. Sitten ovet olivat pinossa lattialla. Ne olivat pinossa kolme kuukautta. Poika lykkäsi videokameran minulle. Hän sanoi Kuvaa nyt. Kuvaatko jo? Hän kohotti poninhäntäänsä ja leikkasi sen irti tykkänään ja viskasi lattialle. Minä en onnistunut kuvaamaan kertaluontoista edesottamusta. Siitä seurasi vihanpito.

Yksi pojista huudahti sovituskopissa. Ei, en näe itseäni tässä suosittelemassasi paidassa.”

(Lainaus s. 66-67 novellista Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa)

*

Novellissa Ei, en haluaisi tänne helmenharmaata päähenkilönä on vaikutelmani mukaan uneton arkkitehti, jonka ajatukset kiertävät kehäistä rakennelmaa (keskellä yötä, yön ajan). Paine, stressi, ymmärretyksi ja sitä kautta kenties lopulta kokemus hyväksytyksitulemisesta vaivaavat maanisesti novellin päähenkilöä. Entinen tyttöystäväkin kummittelee ajatuksissa kuten monissa muissakin novellikokoelman teksteissä entisillä kumppaneilla tuntui olevan taipumus vaivata vielä nykyisyydessä henkisellä läsnäolollaan, vaikka suhde olisikin jo ohi.

Seuraavassa lainauksessa on esimerkki siitä, kuinka kirjallinen muotoseikka tai -keino (sulkeiden käyttö;) synnyttää hetkellisen puron karkaamassa henkilöhahmon ajatteluvirrasta. Tuon karkuripuron voin tulkita novellin sisäisen kertojan ääneksi tai jopa kirjailijan itsensä novelliin tuomaksi muistoksi. Puron alkusyyn pohdintaa kiinnostavampaa minulle on kuitenkin tuo karkaamisen tapahtuma ja kuinka se yllättäen ilmestyy tekstiin kesken henkilöhahmon toiminnan suunnittelua. Se ei kuitenkaan ole irrallinen kokonaisuudestaan. Ajatuspako vaikuttaa jonkinlaiselta suodattamattomalta lisäykseltä ja sen käytön ydin tuntuu olevan yksi kirjallinen keino kuvata ajatuksenjuoksun vinhaattista polyfonisuutta. Toistan: kuinka moni meistä ihmisistä ajattelee selkeillä lauseilla koko ajan kuin kertoen tarinaa päänsä sisällä?

(…) ”ei, en vie ystävääni syömään, vaikka olenkin jo keksinyt keinot tarjoilijan käsitysten oikaisemiseksi (voisin sanoa alustukseksi pääsimme hetkeksi rauhaan kumppaneiltamme, viettämään tätä ystävyyden iltaa)

huomaan sijoittaneeni täsmentävän ajatuksen sulkeisiin

toisinaan ajattelen sulkeet

vanha äidinkielen opettajani tapasi sanoa asiat, jotka kirjoitatte sulkeisiin, voitte yhtä hyvin jättää pois

hän täsmensi mikäli täydennys on tärkeä, sulkeet jätetään pois – summa summarum kehotan teitä karttamaan ainekirjoituksessa sulkeita, ellei kyse ole jonkinmoisesta viittauksesta

vieläkin askarruttaa: joiko äidinkielen opettaja liian kanssa viiniä?

kerran hänen kohottaessa veskaansa kuului lasi lasi vasten -ääni

aiheuttiko sen alkoholipullojen kohtaaminen?

oliko veskassa sittenkin linimenttipullo ja hyppytunnilla lähiantiikkiliikkeestä ostettu herätekarahvi?

kun vain ajattenkin karahvia, tulen ajatelleeksi entisen naiseni ikkunasomistuskarahvia, jonka vihreästä lasikorkista kuvastui koko katu pienennöksenä

tästä ajatusten liemestä tislautuu perimmäinen kysymyksenasettelu: miten nukahtaa?”

(Lainaus s. 75 novellista Ei, en haluaisi tänne helmenharmaata)

*

Novellikokoelman maailma on hyvin sisäinen, tarkennettuna minäkertojasisäinen. Jatkuva henkilöhahmojen sisäinen ajatusten ja ajatushavaintojen juoksutus on vaarana olla puuduttava luettelo, mutta lukukokemus näistä sisäisistä suljetuista läsnäoloista teki paikoin hyvin intiimin naurua unohtamatta. Naurunaiheet kirjassa tuntuivat tasapainoilevan ironia ja satiirin välillä ja välimaastossa. Olen tällä hetkellä lukemassa Jarno Hietalahden tietokirjaa Naurun ja huumorin filosofia (Gaudeamus, 2018, kirjoitan tästä erinomaisesta tietokirjasta blogiin myöhemmin), jossa on muun muassa itseironiasta ja itsesatiirista todella kiinnostavaa pohdintaa. Ironia jättää vaikutelman absurdista pölähdyksestä, joka ei ota kantaa, ei kommentoi, ei välttämättä edes reagoi mihinkään vaan on asenne: ihminen ironisesti tekee, sanoo jne jotakin. Jos ihminen ironisoi kaiken, niin hän on valmis polttamaan maailman tai ei vain välitä mistään mitään millään ei ole mitään merkitystä – tyyppisesti (Hietalahti toi esille esimerkkinä mm. tuhoisesta ironiasta Batman-tarinoiden Jokeri-hahmon ja itse pohdin joitakin eksistentiaalisen kirjallisuuden hahmoja kuten Camus’n Sivullista). Satiirinen nauru ja huumori puolestaan nostavat esille epäkohtia ja tarjoavat esimerkiksi vaihtoehdon tai keinoja status quon hajottamiseksi. Itsesatiiri poikkeaa itseironistasta siinä, että se on keino tai mahdollisuus kehittyä ihmisenä. Turusen novellikokoelmassa naurunpyrskähdykseni nousivat pinnalle usein kirjallisista keinoista (vilpitön ilo muotoseikoista!), mutta joskus myös sisällöstä.

Alla esimerkki yhdestä kohdasta joka huvitti minua. Siinä kertoja ensin kysyy:

”Haluatteko tietää, mitä teen työkseni? Yhdistä seuraavat pisteet, ja ammattini paljastuu.”

Kuva, jonka lukija näkee muistuttaa lasten pisteidenyhdistämispiirrustustehtävää, josta ei kuitenkaan synny mitään selkeää tunnistettavaa oliota.

Kertoja jatkaa: ”Kuvio osoittautuu abstraktiksi. Se ei ole esimerkiksi eläin eikä auto. Tällaista on aikuisuus, jumalauta. Kuvion nimi on Kulttuurialan moniottelija.

(s. 160, lainaus novellista Näyttävä heinäsorsakoiras juhlapuvussaan)

Tässä kenties eniten iloa aiheutti tunnistettavuus. Tunnistettavuus työelämän, työurien ja sen sellaisten moninaisuudesta tänäpäivänä etenkin humanisteilla ja kulttuurialan ammattilaisilla yhdistettynä siihen kuinka hankalaa tästä johtuen on kuvata omaa työalaansa, työtehtäviensä sisältöä ja niin edelleen. Abstrakti kuvio tuntui allegoriselta symbolilta toisaalta työn sisällöstä ja toisaalta työntekijän paikasta nykyisessä suomalaisessa yhteiskunnassa, jossa mielikuvani mukaan sosiaalipolitiikkaa ja aina mitä milloinkin -politiikkaa tehdään sen mukaan, että ihmiset tekevät yhtä uraa, yhdelle työnantajalle, yhdellä koulutuksella pääosin kahdeksasta neljään (vai yhdeksästä viiteen?). (Ja joustavuus ja innovatiivisuus työelämässä ei minulle tarkoita sitä, että teetetään puoli-ilmaista työtä, aktivoidaan kiristämällä ja muita innovaatioiksi kutsuttuja idiotismeja – Hemmetti vieköön!). Oliko huumori ironista vai satiirista? (Turusen tekstissä, ei minun)

*

Joskus novellien henkilöhahmojen mentaalinen rynnistys muistutti kaikessa yksityiskohtien tarkkuudessa ja toisaalta neuroottisuudessaan surullista kuvaa ihmisestä, joka on tolkuttoman epävarma itsestään. Alla esimerkki tästä. Tekstipätkän kirjallinen tenho on siinä, että lukijalle ei kuvata perusproosan keinoin päähenkilön epävarmuutta (tyyliin: miltä tuntuu, miten maisema jota päähenkilö katsoo on allegoria masentuneelle olotilalle jne.), vaan se tehdään hänen ajatuksenjuoksun kuvauksella yliviivaamalla negatiiviset ajatukset. Lukija päättää miten tähän suhtautua. Tarkoittaako yliviivaus sitä, että ne ”pyyhitään pois”, vai että ne on jo ”pyyhitty pois” ikään kuin kertoja valaisi uskoa itseensä ja toisaalta yliviivauksia on ihan hemmetin paljon etenkin loppua kohden, joten erityisen valoisaa tuntua teksti ei anna loppujen lopuksi. Onko esimerkkitekstissä (alla) on yliviivauksella sensuroitu monia inhimillisiä tunteita ja kokemuksia vain sen takia, että pääsisi positiivisen puolelle? Lisäksi kiinnostavaa voi olla, miksi nämä ikävät ajatukset eivät ole sulkeissa vaan nimenomaan yliviivattu? Pätkä alkaa lausunnolla siitä, että sisäistä puhetta on mahdollista muuttaa. Voiko todella? Riittääkö todella, että sensuroi joitain ajatuksia pois? … mutta eivätkö ne silti ole olemassa, vaikka ne on yliviivattu? Ja niin edelleen…

”Ajan on oltava tietyllä tapaa kypsä, koska tulen ajatelleeksi: Sisäistä puhetta voi todella muuttaa. Olen hirveä. Olen purukalustoltani eriskummallinen, epäsuudeltava. Ei. Olen rujo viehättävä ja omaleimaisen näköinen, maanantaikappale en mikään tusinatuote. Olen vääristymä, kummajainen. Pukeudun huomiota herättävän mauttomasti. Hattuni vihreä ei sovi huivini vihreän kanssa yhteen. Huivini ei sovi ruskean takkini kanssa yhteen, joten minun olisi hankkiuduttava ensi tilassa hämärään. Viheriät kenkäni eivät sovi yhteen minun kanssani. Pukeutumiseni huokuu rentoutta. Minä se saatan valita asun pimeässä. Usein on pimeä, sillä en saamattomuuttani vaihda heti sulaketta. Minulla on sulakkeenluisut hartiat, kammottavaa. Minua ei kelpuuteta sittenkään yhtyeeseen. Minua toivotaan osaksi lukuisia yhtyeitä ilmeisen keulahahmokarismani johdosta. Olen siitäkin huono, että ajatukseni katkeaa katkeaa katkeaa. Puheeni, se poukkoilee kiehtovasti. Olen hirveä. Kukaan ei haluaisi minua, koska minulla on isot ihohuokoset. Ne olvat niin isot, että niissä voi marastoida marmorikuulia. Minun silmieni reunat eivät jotenkin näy. En saisi syödä avokadoa, ja juuri sitä olen syönyt mielin määrin. En ole kummoinenkaan rakastaja. En tiedä, mitä tehdä alastoman vartalon parissa. Sortuisin kumminkin elokuvallisuuteen. Minulla on turpeet nilkat. Kas, onko tuossa jonkun lantio? Ehei, minun nilkkanihan se siinä on. ” (s. 170)

*

Eeva Turunen on taiturimainen kertoja luomaan sisäisiä maailmoja, joissa jatkuva epävarmuus läsnä ja joissa pohditaan sisäisen minän suhdetta ulkoiseen maailmaan. Ajattelun juoksun, kulkemisen ja jumittamisen kuvaukset ovat onnistuneita. Ne ovat hauskoja, koskettavia, tragikoomisia, hämmentäviä, kiehtovia. Irtaantuminen juonivetoisesta peruskerronnallisesta proosasta virkisti, vaikka välillä hengästyin ja ajauduin hiilihapoille lukemisen aikana. Virkistävyys tuli päähenkilöiden mielenmaisemista matkan aikana ja maalissa ei juhlittu sitä, joka saapui sinne perille ensimmäisenä vaan sitä, jonka kestävyys kantoi loppuun asti. Tällainen kirjallisuuden keinoja rikastuttavasti käyttävä kirjallisuus pitää kotimaisen proosakirjallisuuden tuoreena, koska monipuolistaa sitä.

Sain kirjasta vaikutelma nykyisen nuorehkon tai siis alle keski-ikäisen aikuisen naisen kokemusmaailmasta, jossa usein on läsnä vahvasti tietoinen epävarmuus itsestä ja omasta paikasta yhteisöissä ja yhteiskunnassa. Pohdin: kun säikeitä elämänhallinnalle ja elämisen läpi kuljettamiselle on monia, niin mistä löytää se punainen lanka, joka vie perille? Ja toisaalta: onko tänä päivänä enää punaisia lankoja, entä jos on vain leivänmuruja siellä täällä? Niinpä niin. Tästä aiheesta on aineksia riittämiin satiirisiin ja ironisiin asenteiden kuvauksiin. Turunen ei tee tätä peruskerronnallisen proosan keinoin vaan kokeellisin kotimaista kirjallisuutta uudistavin kirjallisin keinoin. Kiitos kirjailijalle ja kustantajalle tästä lukukokemuksesta!

*

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

Jk. Jos teillä on mahdollisuus ottaa kirjasta kansipaperit pois, niin suosittelen tätä. Kansipaperit jees, kirjan kansitaide myös todella jees. Ei näkökulmista latteasta kirjan kannesta tulee kolmiulotteinen kokemus. Vau tälle!

*

*

Eeva Turunen: Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa

2018 Siltala

Päällys: Jussi Karjalainen

210 sivua

arvostelukappale

*

Muita absurdimpia (absurdempia?) minäkertoja-painotteisia tarinoiden kuljetuksia blogissa

Marjo Niemi: Kaikkien menetysten äiti

Jean-Philippe Toussaint: Kylpyhuone

Samuel Beckett: Malone kuolee

Mainokset

Tanaka & Fukasawa: Mestarietsivä Peppunen

Reps! Tai tässä tapauksessa kenties osuvampi vaihtoehto olisi Prööt!

Mestarietsivä Peppunen ja hänen apurinsa Brown selvittävät rikoksia. Peppusella on pettämätön vainu ratkaista mysteereitä loogisen päättelykyvyn avulla sekä kiinnittämällä huomioita tärkeisiin yksityiskohtiin, jotka tainnuttavat syylliset tunnustamaan rikoksensa. Peppunen saa kirjan sivuilla selvitettäväksi kaksi mysteeriä. Ensimmäinen niistä on Rouva Purppuran tapaus. Rouva Purppura on asialleen omistautunut bataattiviljelijä ja tarinan alussa hänen mailtaan lähdetään etsimään aarretta. Matkan varrella vastaan tulee visuaalisia vihjeitä, joita lukija pääsee ratkomaan ja tajunnan räjäyttävä loppuratkaisu. Toinen mysteeri tulee lähelle Peppusen ja Brownin etsivätoimistoa, kun vanukas katoaa Peppusen työhuoneesta.

Kirjan takakansi lupailee lukijalleen: ”Uljaasta ulkomuodostaan ja briljantista päättelykyvystään tunnettu Mestarietsivä Peppunen ratkaisee tapauksen kuin tapauksen yhdessä pöräyksessä.” Ja sitä hän todella tekeekin. Alla esimerkki millä naamiot riisutaan paatuneimmaltakin rikolliselta:

”- No niin… Suonette että pieraisen…

– Mitä?”

*

Kirja on lastenkirja, mutta vetoaa luultavasti myös aikuisenkin huumorintajuun, ainakin sen infantiiliin osaan tai freudilaisittain kapinavaiheiseen pöhinään. Mitään multitasoista aikuiselle ymmärrykselle tarkoitettua ainesta kirja ei tarjonnut, mitä olen löytänyt vaikkapa Madagascar – trilogian elokuvista (Dream Works Animation, ensimmäinen julkaistiin 2005). Mestarietsivä Peppusen huumorin aiheuttama hihitys ja kertaluontoinen pyrskähdys jäi osaltani siis pieruhuumorin tasolle. Toisaalta pelletööttejäkin tarvitaan, jos ne toimivat pikaisena comic relief – tyyppisenä naurunherättäjänä.

Mestarietsivä Peppunen on siis läpeensä lasten kirja. Se ei vaikuta kuitenkaan vain energisoivan lukukokemusta pyllyn hauskuudella vaan antaa ohjeita kuinka tarkkaavaisuutta voi kehittää, antaa mahdollisuuksia mentaalisen aikajanan laajentamiseen hetken tai yhden päivän ulkopuolelle, opettaa syy-seuraus-suhteita ja kuinka yksityiskohdista rakentuu kokonaisuuksia. Kirja tarjosi joitakin visuaalisia pulmia. Lukija pääsee esimerkiksi etsimään puuttuvia asioita kuvista ja etsimään ulospääsyä sokkeloista ja labyrinteista. Kirjan visuaalisuus on hyvin selkeä ja yksityiskohtia lopulta hyvin vähän. Näin ollen tuntumakseni jäi, että kirjassa tasapainoiltiin hauskan henkilöhahmon (Peppunen) ja arvoitusleikkien välillä.

Minulle aikuisen lukijan perstuntumakseni jäi, että kirjan visuaaliset leikit olivat helppoja ja niitä oli lopulta melko vähän, mutta koska en ole asiantuntija lastenkirjallisuudessa, niin en ole tästä varma. Toisaalta, jos mestarietsivä Peppunen ohjaa lapset oppimaan uutta, harjaannuttamaan aistejaan ja päättelykykyään tai vaikkapa luomaan jotain omaa Peppusen maailman innoittamana, niin pelkkää plussaa koko kirja! Kirja palautti mieleeni elävästi sen kuinka skidinä tykkäsin tutkailla ja piirrellä karttoja, osa niistä oli hyvin fantastisia ja veivät maan ytimiin saakka. Näiden karttamatkojen aikana syntyi erilaisia tarinoita ja kohtauksia, jotka olivat todellisuutta ihmeellisempiä. Näin ollen ihan pelkäksi yhden pöhähdyksen lukukokemukseksi kirja ei siinä mielessä minulle jäänyt.

*

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Tanaka Yōko ja Fukasawa Masahide (kuvittaja): Mestarietsivä Peppunen

japaninkielinen alkuteos Oshiri Tantei, 2015

Suomenkielinen laitos: Mayu Saaritsa

2018 Otava (Nemo)

88 sivua

arvostelukappale

*

Lisää lastenkirjallisuutta ja/tai naurua blogissa

T. S. Eliot: Kissojen kielen kompasanakirja

Tove Jansson: Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia

Erkka Mykkänen: Something not good

Veera Antsalo: Imago

Veera Antsalon Imago oli minulle kirkasta lukuonnea. Se avautui minulle runoutena, joka antaa tilaa oivaltaa, vaatii minulta kyseenalaistamaan lukutapojani ja mikä parasta tämän runokokoelman lukukokemuksessa: ymmärtämään jotakin sen tyyppistä abstraktia toimintaa, olemassaoloa, mitä en kykene sanoittamaan. On paljon abstrakteja (käsitteellisiä?) asioita, joita sanoitamme päivittäin ja niihin latautuneet merkitykset ovat kulttuurisia ja henkilökohtaisia, mutta entä jos kohtaakin jotain sellaista, jolle ei ole löydä sanaa? Imagon tekstin avulla sain mahdollisuuden tähän. Tämä oli henkilökohtainen lukukokemukseni. Imago antoi minulle toisin sanoen vaihtoehtoja ”ajatella” tai oikeastaan kuljettaa ajatuksia pois totutuista radoista. En tarkoita tällä sitä, että sain uuden näkökulman johonkin asiaan, vaikkapa naiseuteen, joka tuntui yhdeltä vahvalta teemalta Imagossa, vaan sain välineitä tai keinoja ajatella. Tätä runouden lukeminen minulle joskus tekee ja se minut leijumaan (kuin Chopinin Pianosonaatti nro 2 b-mollissa op. 35 kolmannen osan Marche funèbren kauniin keinuva keskiosa, jossa ei enää marssita synkän rauhallisesti).

Imagossa on kolme henkilöhahmoa: ”Tyttö”, Filmitähti ja Kuningatar!. Kuningatar on saanut yhden luvun runoteoksen keskiosassa, jossa esitellään hänen kudottua maailmaansa ja sitä ympäröivät ”tytön” ja filmitähden maailmat. Kolmen naisen maailmat limittyvät toisiinsa ja pursuilevat yli rajojen kohdaten toisensa. Kaikkia tuntuu yhdistävän jokin uhka, johon ihminen ei voi yhtään mitään: jonkinlainen tektoninen uhka sekä aurinko ja aika – näin siis jos haluaa lukea kirjaimellisesti. Näille uhille voi ajatella ja kuvitella metaforisempia merkityksiä, mikä ei mielestäni sulje pois niiden kirjaimellista merkitystä. En pidä ulossulkevasta vastakkainasettelusta, joko-tai, ”puolesta tai vastaan” on ihan helvetin tylsää. 

*

”Tytön” maailma tai todellisuus oli ensimmäisellä lukukerralla kaikkein hankalin tavoittaa, vaikka nautin senkin lukemisesta paljon. Joissakin vaiheissa ajattelin, että voisiko ”tyttö” olla hyönteinen ja pohdin, että siitäkö vierauden tuntu. ”Tytön” todellisuudessa oli kumma sukutalo, jonka Hitchcockin linnut joskus valtaavat ikävästi. Aloitusluvussa oli myös jokin aavemainen tuntu läsnä, mikä kantoi runoteoksen läpi onnistuneella tavalla. Välillä koin lukevani runoja unien maailmasta, välillä satujen (ei leppoisia lapsille tarkoitettuja), välillä painajaisten maailmasta ja välillä jonkin surrealistisen alitajunnan. Runot tuntuivat unikuvilta, joissa reaalimaailman logiikka ei päde. Epävarmuus siitä, että fysiikan lait, kausaalisuus, aistikokemukset ja sen sellaiset toimivat tai etenkin että ne lakkaisivat toimimasta voi olla pelottavaa, liiaksi irtaannuttavaa. Silloin leijutaan tyhjän päällä kuin painovoimattomassa tilassa.

”Tämä on pieni ja kulmikas tarina unesta, jossa asiat olivat sisäkkäin: tavalliseen ja epätavalliseen tapaan. Niin kuin ne tällä usein ovat. Ja pyörivät, mutta eivät sillä tavalla, mikä ihmisen silmään tavallisesti näyttää pyörimiseltä. Yksinkertaista & monimutkaista. Siis tämä jokin järjestelmä, jonka sisällä on käännös, se pieni keriytyvä uni, jossa portaat johtavat ylös tai alas.” (…) (s.16)

(…) ”Hänen jalkansa olivat melkein maassa, hänen jalkansa olivat melkein ilmassa, kun hänen toinen kenkänsä tippui jonnekin, siinä kohdassa, / mikä oli kuvailun / ulkopuolella. / Eikä siihen ikinä oikein totu. / Kai hän seisoi niin lähellä pistettä, jossa painovoima yllättäen hupenee ja fyysinen maailma antaa myöten ja jossa kengät leijailevat pois, jonnekin, missä suunta hajoaa, / eikä kukaan ollut varoittanut häntä. / Eikä hän ikinä oikein tottunut siihen. / Pisteeseen mihin tuli. ” (s. 16-17)

Imagon alusta alkaen, ”tytön” luvusta alkaen lukijalle voi ajatella annettavan lukuvinkkejä lukuohjeita, esitellään joitakin teemoja ja sanoihin kytkettyjä motiiveja, jotka nousevat keskiöön Imagon myöhemmissä osissa. On kuvaamisen mahdottomuutta (kuvailun ulkopuolella oleminen), enigmaattisia kulmia (joiden toisella puolella uusi maisema/näky, jota ei välttämättä ole voinut ennakoida?), peilien täyttämiä tiloja, joissa yksi on monta ja samanaikaisesti ääretön (”kaikki vain jatkuu kaikkiin suuntiin”) ja sisäkkäisyyttä (ajattelin lasisia laatikoita tai sitten lasiseinättömiäkin laatikoita). Ja jos tämä ei aiheuta vielä riittävää, joidenkin runoteosten kokemiselle tärkeää henkisistä vertigoa, niin suosittelen tutustumaan kirjan lopussa runoilijan käyttämiin lähdeteoksiin ja vaikutteisiin. Joukossa on mm. G. Basilen Pentamerone (1600-luvulta, jotka veljekset Grimm romantisoi myöhemmin), Ovidiuksen Metamorfoosit, Alfred Hitchcockin naiset, astronomi Williamina Flemingin työpäiväkirja vuodelta 1900 ja espanjalaissyntyinen surrealistisen ja metafyysisen taiteen taitaja Remedios Varo. Taustajoukoissa ja kanssakulkijoina on siis monia myyttien, satujen, fantasioiden naisia ja todellisia naisia, jotka toimivat perinteisesti miehisellä alalla. Lukukokemus tuntui välillä myös siltä, kuin olisin Liisa (vrt. Liisan seikkailut ihmemaassa ja sen jatko-osa Liisan seikkailut peilimaailmassa). 

*

Filmitähden maailma ”Tytön” jälkeen tuntui selkeältä ja löysin itseni hihittelemässä jonkinlaiselle romanttiselle tallipoika -kuvastolle, joka nousi mielleyhtymäksi Filmitähden villan puutarhurista, jota Filmitähti välillä tarkkailee (katselee? siis haluaa?) ja joka ei kuitenkaan koskaan päädy olemaan ilman paitaa (Voi niitä flanellien kerroksia!). Modernin viihdeteollisuuden aristokratiaan kuuluva taviksen elämästä erillinen upea kaunis nainen ja hänen tallipoikansa eivät koskaan kohtaa todellisessa maailmassa. Ah!

Hyväntahtoisesta hihittelystä päästyäni Filmitähden hahmo pysäytti minut pohtimaan kirjan otsikkoa. Imago? Mikä on imago? Julkinen annettu ja-tai sisältä päin rakennettu kuva jostakin? Filmitähden elämä tuntui jotenkin keinotekoiselta tai ne kuvat, jotka hänestä näytettiin tuntuivat ulkopintaisilta. Filmitähdestä annettiin Instagram-filteröityjä (fileoituja) kuvia päähenkilöönsä sekä muita hänestä itsestään ulkopuolisia näkökulmia. Filmitähti tuntui olevan pelkkää imagoa toisensa perään. Yhdessä näistä keskiössä ovat kengät:

(…) ”Hänen kohtauksiaan kuvattiin: / 25 uutta ottoa: / Hänen kenkänsä joutuivat: kiipeämään / ne joutuivat putoamaan: pakenemaan: kiipeämään / ne joutuivat: kuvan ulkopuolelle: silmäpakoon: kraateriin / ja mustaan heinäkasaan: kraateriin / vielä x kertaa: 

Ei sitä paremmin voi kuvailla, sillä /  kengät olivat heinää ja lasia, paperia ja tulta. / Ja paria muuta ainetta. / Kengät olivat jotain jotain jotain alkuainetta – / ainetta joka oli vaarassa / tuhoutua / niin kuin maailma / ja sen kaikkeus / joka syntyy joka ikinen ikinen päivä uudelleen. 

Eikä kukaan ollut varoittanut häntä. / Ei kukaan ollut varoittanut häntä. / Yhtään mistään.” (…) (s. 50)

*

Kuningattaren (Kuningatar!) maailma avautui minulle jonkinlaisena painajaismaisena satujen tilana. Sillä oli saduille tyypillinen aloitus, jossa kerronnan keinoin irtaannutaan historiallisesta ajasta (olipa kerran -aloitus lienee tyypillisin, mutta sitä ei tässä käytetty, mutta sama oli tuntu). Lisäksi kuningattaren valtakunta oli aika kummallinen paikka, mutta ei todellakaan mikään onnen tyyssija vaan kuten saduille tyypillistä: jokin on pielessä (ja sille tulisi jonkun sankarin tehdä jotakin). Kummallisen valtakunnasta teki sen olomuoto: se on kudottu ja sitä uhkaavat koiperhoset. Toistan: kudottu maailma, jossa on kaikkia syöviä koiperhosia. Ne syövät kaiken pulveriksi, minkä voi omistaa aurinkoa myöten, mutta minkälainen aurinko se onkaan:

”Kas, Aurinko nousi. / Aurinko, jonka absoluuttinen kirkkaus on 4,8 magnitudia, ja jonka tiedetään olevan kirkkaampi kuin 85 % Linnunradan tähdistä, ja joka näkyisi paljain silmin 50 valovuoden etäisyydelle, jos paljaita silmiä olisi siellä valoa katsomassa. Aurinko, jonka säde on 695 500 km ja ytimen paine 225 miljardia ilmakehään, nousi 

nonchalantisti, barokkisen ylenpalttisesti ja rennosti, niin kuin sen tapana oli siinä Valtakunnassa. Oli tuhat tapaa kertoa, miten Aurinko alkoi. 

Palatsi oli luisumassa jyrkänteeltä, niin kuin sen tapana oli. Niin kuin se oli aina tehnyt. / Lehtien peittämät oksat olivat niin sotkussa, että Auringon oli mahdoton eritellä niitä, mutta se oli aivan luonnollista. Palatsin harmaa hyberbolinen jännite oli aivan sotkussa. Mutta se oli aivan luonnollista. Tuhat muutakin asiaa oli vinossa ja roikkumassa jostain. Ainakin yhdeksänsataa asiaa oli muuttumassa pulveriksi. Yhdeksänsataayksi asiaa oli hajoamassa. ” (…) (s.75)

(…) ”Tähdet olivat suistumassa taivaalta, palvelustytöt tiesivät sen. Palvelustytöt, jotka olivat kalkyloinneet tähtien radat ja keksineet tietokoneen. Ja monet rattaat. Palvelustyöt, jotka olivat koodanneet. Ja löytäneet hevosenpääsumun. Aurinko oli suistumassa – aivan nonchalantisti ja barokkisen rennosti – taivaalta – 

Ja se päivä oli aivan luonnollinen päivä. Valtakunnassa, joka oli reunoiltaan pulveria. Galaksissa, jonka reunat olivat repaleiset ja sekaantuneet toisiin galekseihin. ” (…) (s. 77)

*

Kudotusta puraisu puraisulta pölyksi muuttuvasta satujen valtakunnasta siirrytään takaisin ”tytön” todellisuuteen. Enää ei leijuta alun painovoimattomassa tilassa siis abstrakteissa kokemuksissa vaan painetaan töitä. Luvussa ihmetellään painovoimaa ja muistutetaan luonnon todellisesta luonteesta. Tästä muistutuksesta tulin ajatelleeksi, että luonto voi näyttäytyä väkivaltaiselta ja yllätykselliseltä, jos siihen suhtautuu objektina eikä subjektina. Toisin sanoen, jos ajattelee, että luonto on vain kaunis katsoa (ja hyödyn lähde, mielihyvä ja hyöty, luonnon välinearvoisuus), niin onhan se ikävää, kun se nousee vastaan tai kapinoi. En ajattele, että luonto kapinoisi. Miksi sitä kiinnostaisi, mitä ihminen on ja ajattelee?

Imagon lopussa palataan myös Filmitähden luokse. Runoteoksen ensimmäisen osan tavoin sen viimeisessä luvussa on niin ikään läsnä useat runoteoksen teemat, motiivit ja sen sellaiset, mutta sekottuneina tai sekaisin menneinä. Runoteos päättyy runoon, joka on otsikoitu: Kuva murtuu yhä uudestaan. Läsnä on huoli ajasta, huoli auringosta. Läsnä on tuntu paniikin luomasta kaaoksesta. Läsnä on pelko siitä, että on olemassa vaara  juosta ympyrää.

*

Veera Antsalon tekstiaines on visuaalisesti riehaantunutta. Se sisältää säkeistöihin kiinnittyvää perinteistä runoutta, mutta joukossa on yliviivauksia, fonttien vaihdoksia, sanoja irrallaan säkeistä (riveistä), runoja peilikuvina, runoja ylös-alaisin (koska miten muuten hämähäkki toisi asiansa esille?) ja runoja kuvien muotoon asetettuina. Tämä voi tehdä lukukokemuksesta levottoman, mutta toisaalta myös hyvin luonnollisen Imagon kohdalla. Tyyni laatikkomainen sanamarssi tai klassinen säepudottelu eivät tunnu sopivan runoteoksen maailmaan tai maailmoihin. Nyt tekstimassa on pinnaltaan elävä ja teki runoteoksesta kiinnostavan lähestyä. Pinnalla tarkoitan runoihin valittuja/valikoituneita sanoja ja sanajoukkoja (sisältöä ovat puolestaan sanojen luomat merkitykset ja kuvat).  Runojen kuvat puolestaan olivat eläviä, jatkuvassa liikkeessä (pakenee yhtä merkitystä) ja harvoin pysäytyskuvia johonkin tiettyyn hetkeen. Tuntui, että taustalla/ympärillä aina tapahtuisi jotakin. Tämä tekee Imagosta runoteoksen, joka kestää useamman lukukerran, koska se antaa aina jotakin uutta.

Mistä Imago kertoi? Parin lukukerran jälkeen ajattelen, että runoteos kertoo kaiken epävarmuudesta ja naisista, jotka kykenevät näkemään enemmän kuin valmiiksi annetun maailman, valitettavasti myös sillä kalliilla hinnalla, että näkee uhkia, myös niitä, joille ihminen ei voi mitään. Runoteos purki myös mielikuvia (imago). ”Kaikki” ei ole sitä, miltä se näyttää.  On monia kokemisen, näkemisen ja ajattelun tapoja (kulmia, peilejä jne.). Lukemisen jälkeen tulin pohtineeksi myös kieltä. Toisaalta se on hyvin onneton väline kuvamaan abstrakteja asioita, olioita, kokemuksia, tunteita ja kuinka toisaalta jotkin runoilijat onnistuvat kuvaamaan juuri kielen keinoin abstrakteja asioita, olioita jne… erinomaisesti. Kiitos, Veera Antsalo Imagosta!

*

Edit 24.19.2018 / Minulle juuri selvisi Samuel Beckettin runoja lukiessa, että imagolla voidaan tarkoittaa myös täyskasvuista hyönteistä, hyönteisen ”viimeistä olomuotoa” (vrt. perhonen). Imitoiko kirjan kannessa oleva kuvan muoto jonkin perhoslajin koteloa?

*

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Veera Antsalo: Imago

2018 Teos

104 sivua

Graafinen suunnittelu: Jenni Saari

arvostelukappale

*

Lisää runoja blogissa:

Helena Sinervo: Merveli

Tuija Välipakka: Uutisia!

Gaius Valerius Catullus: Kaikki runous

Runoreaktiot